Uusi manner, uudet seikkailut

12 tunnin lennon jälkeen paistatimme päivää Santiagon auringonpaisteessa. Kylläpäs tuntui mukavalta laittaa taas aurinkorasvaa nenänpäähän. Uuden Seelannin säätila kun alkoi loppuviikkoina jo olla kovin syksyinen. Ryhdyinkin jo salaa toivomaan villahousujen poisheittämistä.

Tyynenmeren ylittäminen tarkoitti sitä, että siirryimme ajassa 16h taaksepäin. Olimme siis tavallaan perillä aikaisemmin kuin mitä olimme lähteneet. Tämän johdosta kärsimme kumpikin rankasta aikaerorasituksesta. Vaikka kuinka yritimme päästä tavalliseen unirytmiin saman tien, päiväunien kiusausta vastustaen, uuteen aikaan tottumiseen on kulunut peräti viikko.

Jossain siellä jetlag-pöhnän keskellä päätimme kuitenkin lähteä kiertelemään Santiagon kaupunkia. Kiinan päiviä leimanneet maraton-kävelyt otettiin jälleen käyttöön ja kamera räpsi kuvia ahkerasti. Keskustassa vaeltelun jälkeen löysimme itsemme Cerro San Cristobalin kukkulalta kaupungin pohjoisosasta. Kukkulan laella on 22 metriä korkea neitsyt Marian patsas ja näkymät kukkulalta ovat varsin vaikuttavat. Siellä voi ihmislapsi viettää aika tovin horisonttia tiiraillen. Santiagossa asuu lähes 5 miljoonaa ihmistä, mikä tarkoittaa komean kaupunkisilhuetin lisäksi myös aikamoista saastepilveä.

Kävimme myös museossa, joka on erikoistunut Etelä-Amerikan alkuperäiskulttuurien historiaan. Museo oli mielenkiintoinen siitä syystä, että sen tarjoama historia oli täysin uutta tietoa - Etelä-Amerikan historia on tainnut kouluaikoina jäädä muiden alueiden jalkoihin. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että aina arkeologiset kupit ja lautaset eivät jaksa kiinnostaa. Onhan se kieltämättä ihan mielenkiintoista ajatella, että edessäsi oleva ruskea kuppi on satoja vuotta vanha ja siitä on juotu monet kerrat, mutta kyllä kymmenen kuppivitriinin jälkeen olo on kyllä jo aika puutunut:)

Espanjan kieli on kyllä tarjonnut meille monia haasteita. Minähän en ole opiskellut epsanjaa päivääkään, Libor on kuitenkin käynyt aikanaan jonkinlaisen alkeiskurssin. Olemmekin käyttäneet ahkerasti ostamaamme sanakirjaa. Tilanne ei kuitenkaan ole millään tavalla lohduton, sillä opimme uutta joka päivä - sanat muistuttavat englannin sanoja ja kielioppi vaikuttaa aika loogiselta. Minä olen lähinnä sellaisella "missä vessat ovat" ja "yksi nakkisämpylä ja olut kiitos" -tasolla, mutta kielinero Libor on tässä viime päivinä ampaissut aivan omaan "keskustellaanko Chilen poliittisesta tilanteesta" -luokkaansa. Mies papattaa espanjaa mennen tullen, ymmärtää aivan käsittämättömiä lauseita ja nauraa hörisee oikeissa kohdissa. Eli matkahan sujuu varsin mukavasti. Jos tämä touhu olisi pelkästään minun taidoistani kiinni, tämä matkanteko olisi yhtä nakkisämpylää ja vessassakäyntiä.

Santiagon jälkeen oli aika lähteä liikenteeseen, joko pohjoiseen tai etelään. Nähtävää olisi joka suunnalla, mutta me päädyimme 23 tunnin bussimatkaan Atacaman aavikkoa kohti. Vaikka Etelä-Amerikan bussit ovat usein täynnä kanahäkkejä ja täysiä virtsarakkoja, Chile poikkeaa tästä imagosta täysin. Siellä me köllimme sängyiksi taittuvilla penkeillä, ruokatarjoilun ja elokuvien keskellä. Kyllä kelpasi.

Atacama on maailman kuivin autiomaa ja kylämme San Pedro de Atacama sijaitsee noin 2300m merenpinnan yläpuolella. Ilma on täten hyvin kuivaa ja ohutta, lisäksi yöt ovat hyvin kylmiä. Villahousut ovat siis edelleen käytössä. Jo ensimmäisen päivän iltana lähdimme aavikkoretkelle, joka vei meidät Kuolemanlaaksoon (Valle de la Muerte), Carin kanjoniin ja Kuulaakson (Valle de la luna) katsomaan auringonlaskua. Maisema kanjonissa oli kiehtova, sillä maaston suola sai maan näyttämään samalta kuin ensilumen jälkeen. Pysähdyimme myös kuuntelemaan suolan paukkumista kivien välissä. Kokemus oli ainutlaatuinen.

Kävimme myös San Pedro de Atacaman museossa - lisää kuppeja ja lautasia:) Toisaalta saimme myös lukea alueen mielenkiintoisesta historiasta. Eilen vuokrasimme pyörät ja teimme 30km lenkin lähistöllä sijaitseville inkaraunioille ja Paholaisen rotkoon. Navigontivirheen johdosta päädyimme pariksi tunniksi motocross-henkiseen pöpelikköön, jossa muta roiskui ja pyöriä piti kantaa virran yli. Meillä kesti tosiaan tunti ymmärtää, että ehkä tämä polku ei ole pyörävuokraamon mainostama "leppoisa pikku pyörätaival". Poskissa oli kuraa ja silmissä hiekkaa. Meikäläisen takapuoli oli myös sen verran ruvella, että satulalle istahtaminen oli täysin mahdoton ajatus. Jotenkin hoipersimme takaisin kylään, söimme jättiaterian ja lopulta nukuimme kuin tukit aamuun saakka - ensimmäistä kertaa Chilen reissun aikana.

9000 km myöhemmin

Uuden Seelannin kierroksemme on saatettu nyt päätökseen ja olemme jälleen Aucklandissa. Tiirailimme Frodon mittareita ja matkaa taitettiin peräti 9000 kilometriä!

Matkalla Aucklandiin kävimme vielä Otorohangan ja Hamiltonin kaupungeissa. Otorohanga kiinnosti puhtaasti siitä syystä, että kaupungissa on kiwilintujen talo. Lukuisat David Attenborough -henkiset kävelyretkemmehän eivät olleet tuottaneet hedelmää, joten oli jo aikakin tervehtiä tätä lentokyvytöntä lintua. Hiivimme hämärässä huoneessa ja seurasimme, kuinka kookas ystävämme kaiveli mullasta matoja pitkällä nokallaan. Normaalisti kiwi nukkuu päivisin, mutta kiwitalon pimeät huoneet pitävät huolen siitä, että sisäiset kellot ovat kiweillä sekaisin ja muutama lintu on aina hereillä päiväsaikaan:)

Hamiltonissa puolestaan kävimme Hamilton Gardensissa, vehreällä puistoalueella, johon on istutettu toinen toistaan erikoisempia puutarhoja. Syksyä oli ilmassa, joten kipitimme alueen halki sadekuuroja väistellen. Päätimme saman tien ajaa suoraan Aucklandiin ja ryhtyä autonmyyntipuuhiin.

Uudessa Seelannissa moni reissaaja ostaa auton maahan tullessaan ja myy sen poistuessaan. Huhtikuu eli Uuden Seelannin syksy on tästä syystä huono aika auton myymiseen - Silloin on autoja tarjolla pilvin pimein, mutta ostajia ei niinkään. Onneksemme meillä oli tavallinen henkilöauto pakettiauton sijaan, joten auton sai helposti myytyä paikallisille asukeille. Hyvästi Frodo!

Auton yllättävän nopea myyminen tarkoitti sitä, että meidän tuli viihdyttää itseämme Aucklandissa lähes kolme viikkoa ilman autoa. Majoituimme edullisesti tuttuun hostelliin ja kumma kyllä, aika on sujunut varsin rattoisasti! Uni maittaa. Samoin sohvalla venyminen ja elokuvien katseleminen on ollut mukavaa ajanvietettä. Lähistöllä on myös uimahalli ja sauna, joten ajoittain olen löytänyt itseni Liborin uimakoulusta, krooliharjoituksista. Aikaisemmin olen vetänyt henkeä aina vedenpinnan alla, mikä ei ymmärrettävästi ole tehnyt kokemuksesta kovin nautittavaa. Nyt homma sujuu hieman paremmin ja uimavalvojatkin voivat nykyään keskittyä muihin uimareihin.

Lisäksi kävimme rugby-pelissä. Vaikka asuin Irlannissa yli kaksi vuotta, en ikinä Dublinin sateisille stadioneille eksynyt. Tätä jotkut irlantilaiset pitävät lähes kuolemansyntinä. Varasimme siis liput Auckland Bluesin ja Canberra Brumbiesin matsiin, jotta tämä karmea virhe tulisi korjatuksi.

Puitteet olivat komeat, Eden Park lähes täynnä. Maskotti heilui ja ottelupallo tuotiin laivaston helikopterilla keskelle kenttää. Tarjolla kunnon evästä, olutta ja makkaraa. Uuden Seelannin ja Australian välisiin urheilukoitoksiin suhtaudutaan täällä näköjään hieman samaan malliin kuin kotona Suomi-Ruotsi matseihin - eli tunteella. Aluksi mietimme, että 'voi voi kun ei kukaan selosta ottelua', mutta eipä aikaakaan kun ympärillä olevat Aucklandin pojat alkoivat raivoisaan kommentointiin. Nuo Australian perkeleet! Puolueellinen tuomari! Sika! Mene kotiin! Auckland siis hävisi, ja vaatimaton mielipiteeni oli että Canberra pelasi paremmin. Kaiken kaikkiaan peli ei ollut sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, sillä suurin osa pisteistä tehtiin rangaistuspotkuista komeiden touchdown-heittäytymisten sijaan. Mutta uusi kulttuurielämys on joka tapauksessa nyt koettu.

Kävimme lisäksi teknologian ja liikenteen MOTAT-museossa (Museum of Transportation and Technology) sekä vietimme päivän Aucklandin museossa. Sieltä löysin äärimmäisen mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän valokuvanäyttelyn, jossa käsiteltiin Uuden Seelannin historiaa ydinvoimaa vastustavan maana. Seinät olivat täynnä valokuvia eri protesteista 1980-luvulla ja niiden taustoista. Etenkin Ranskan ydinkokeet Tyynellämerellä saivat Uuden Seelannin asukkaat suunniltaan ja Ranskan toimintaa vastustaneiden marssit olivat valtavia massakokoontumisia. Vihaisissa väkijoukossa näkyi niin maan huippujohtoa kuin valtavia lakanoita, joissa päästiin asian ytimeen: 'Jos teidän ydinkokeenne ovat kerran niin turvallisia, niin miksi ette testaa niitä Pariisissa?'. Vaikuttaa siltä, että sanonta 'pieni mutta pippurinen' pätee tähän valtioon kuin nenä päähän ja ihailen tätä siviilirohkeutta vilpittömästi.

Olemme nyt seikkailleet Uudessa Seelannissa lähes kolme kuukautta ja huomenna matka jatkuu Chileen. Uusi-Seelanti on ollut äärimmäisen helppo matkakohde ja erilaista nähtävää on valtavasti. Jokaiselle jotakin. Levon jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että nyt on hyvä lähteä uusiin seikkailuihin.

Whangamomonan tasavalta

Tästä on pakko kertoa oikein erikseen.

Ajoimme New Plymouthista pohjoiseen 'Unohdetun maailman maantien' kautta. Tienpätkä on nimetty näin juhlallisesti, sillä matkan aikana on mahdollista nähdä monia historiallisia nähtävyyksiä, kuten vanhojen maorikylien jäänteitä ja upeita maatiloja.

Lisäksi maantie vie matkalaiset Whangamomonan tasavaltaan. Tämä pikkupläntti julistautui puolivitsinä itsenäiseksi vuonna 1988, protestiksi Taranakin alueen epäreilulle kuntajaolle. Eikö olekin mahtavaa! Jos byrokratia alkaa ärsyttämään liikaa, pistetään valtio pystyyn.

Whangamomonan tasavallassa asukkaita on tilastojen mukaan 40, lukuisten lampaiden lehmien, vuohien ja opossumien lisäksi. Itsenäisyyspäivää vietetään tammikuussa ja vierailijoiden täytyy tällöin ostaa passi alueella liikkumiseksi. Tästä passiasiasta ei kuulkaa luisteta - valtion rajoilla tönöttää kaksi katosta, joiden räystäissä lukee että 'Whangamomonan tulli'. Itsenäisyyttä juhlistetaan mielenkiintoisten aktiviteettien siivittämänä: Luvassa on muun muassa kumisaappaan heittoa ja lammasravit!

Whangamomonalla on myös presidentti, joka tällä hetkellä on henkilö nimeltään Murt Kennard. Tosin vuosien aikana presidentin virkaa on myös hoitanut villakoira 'Tai the Poodle'!

Ja kuka sanoi että politiikan tulee olla vakavaa?