Kissa vieköön

Tongariron retken jälkeen heräsimme teltasta lihakset jäykkinä, kävellen kuin Pulttiboisin legendaarinen duo Rampe & Naukkis. Sää oli yön aikana muuttunut kylmäksi ja sateiseksi eikä tulivuorten huipuista näkynyt enää yhtikäs mitään. Istuimme pipot päässä aamupalan ääressä ja päätimme saman tien suunnistaa lämpimimmille maille itärannikon aurinkoon, Napierin kaupunkiin.

Ajoitus oli mitä mainioin. Napier viettää joka helmikuu Art Deco -viikonloppua, jolloin kaupungin asukkaat heittävät jakkupuvut nurkkaan ja ilmestyvät kaduille 1930-luvun asusteissa. Kaikki yksityiskohdat on tarkkaan mietittynä; otsatukka on taivutettu laineille ja helmet kiillotettu. Sitten köpötellään päivänvarjot auki aviomiehen käsipuolessa puhuen ylhäistöenglantia naapureiden kanssa. Lisäksi kaupungissa järjestettiin komea paraati, joka piti sisällään pitkän letkan vanhoja autoja. Olen reissumme aikana ahminut aikamoisen määrän Agatha Christien murhamysteerejä, joten olin täysin myyty! Liborin kanssa katselimme touhua rikkinäisissä shortseissamme ja tukka sekaisin, mutta viis siitä.

Moisen viihteen taustalla on tietenkin tarina. Vuonna 1931 valtava maanjäristys teki selvää Napierin kaupungista rakennuksineen päivineen ja kaupunki rakennettiin uudelleen saman aikakauden tyyliin. Varsin tyylipuhdas Art Deco -arkkitehtuuri onkin Napierin vetonaula vuodenajasta riippumatta.

Napierista suunnistimme Wellingtoniin, Uuden Seelannin tuuliseen pääkaupunkiin. Moni luulee, että Auckland on Uuden Seelannin suurimpana kaupunkina myös pääkaupunki, mutta näin ei ole. Wellington profiloi itseään kulttuurikaupunkina, joissa on kahviloita ja taidetta kuin pisamia irlantilaisessa. Eli pal-jon.

Majoituksen löytäminen oli tällä kertaa hieman haastellisempi tehtävä, sillä Wellingtonissa ei ole yhden ainutta leirintäaluetta. Lopulta pystytimme uuden tilavan telttamme Rowena´s Lodge -nimisen hostellin pihaan. Rowena-tädin pihapahanen on ainoa ruoholäntti, johon telttansa Wellingtonissa saa pystyttää, joten jaoimme tuon pienen alueen noin 13 teltan kanssa. Yksityisyydestä ei ollut tietoakaan ja pienimmätkin pierut jaettiin kaikkien kanssa. Mutta rahaa säästyi!

Wellington oli varsin leppoisa ja kaunis kaupunki. Kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa ihailemassa maisemia ja ruusuja, räpsimme kuvia ampiaisen pesän näköisestä parlamenttitalosta (tunnetaan nimellä "Beehive") sekä vietimme monta tuntia Uuden Seelannin kansallismuseossa, nimeltään TePapa. Tämä museo on tällä hetkellä paras museo jossa koen ikinä käyneeni, lisäksi se on ilmainen. Sisältä löytyy valtavasti tietoa maorikulttuurista sekä monista luonnonilmiöistä, joille Uusi-Seelanti on mannerlaattojen yhtymäkohdassa sijaitsevana maana altis. Halutessaan voi myös kokea maanjäristyksen menemällä istumaan museon sisällä sijaitsevaan tärisevään hökkeliin.

Kävimme myös syömässä maoriravintolassa nimeltä "Kai", jonka omistaja kokkailun lomassa kaivaa kitaransa esiin ja ryhtyy laulamaan JA laulattamaan maorilauluja. Viinilista pitää sisällään ainoastaan maoriomisteisen viinitilan parhaimmistoa, josta valitsin itselleni kuohuviinilasillisen. Sitten alkoi laulatus, joka piti sisällään paljon soolo-osuuksia kansallisuuksien mukaan. Ja kappas - koska suomalaisia ei yllättäen ravintelissa lisäkseni ollut, jouduin hoilaamaan siellä maoreiden häälaulua yksikseni kitaran säestyksellä. Otin pois silmälasit, jotta en näe ympärillä istuvien kasvoja, ja siemailin kuohuviiniä sopraanon terävöittämiseksi. Ei löytynyt myös muita tsekkejä yleisön joukosta, joten Libor suoritti vastaavan tehtävän jykevällä baritonillaan.