Tässä paratiisissa ei ole käärmeitä

...mutta ennen kuin julistan alueen täysin harmittomaksi, on pakko puhua hetki hiekkakärpäsistä. Pohjoissaaren leirintäalueilla näimme reissumiehiä, joiden sääret ja käsivarret olivat täynnä ihmeellisiä punaisia paukamia. Ja nyt eteläsaarella on mysteeri selvinnyt. Hiekkakärpäset löytävät varmasti tiensä siihen ihon kohtaan, johon et ole hyttysmyrkkyä laittanut ja haukkaavat ihosta palan, joka alkaa kutiamaan vasta seuraavana päivänä. Ja se paukama syyhyää noin viikon verran! Kyseessä on siis jonkinlainen älykäs paholaiskärpänen. Hyttysperheen supersankari.

Olemme siis siirtyneet Uuden Seelannin eteläsaarelle. Autolautalla tänne pääsee kolmessa tunnissa ja hyvällä säällä näkymät ovat huikeita. Lautta lipui Marlborough Soundsin komean saariston halki ja halukkaille oli viihdytyspuolella tarjolla heikkotasoista romanttista komediaa.

Eteläsaarella pysähdyimme Pictonin ja Blenheimin kaupungeissa, mutta kuultuamme kuinka kallista sukeltaminen sillä seudulla on, päädyimme lopulta ajamaan länteen Nelsonin kaupunkiin muiden aktiviteettien pariin. Kaupunki pröystäilee aurinkoisella säätilallaan, mutta me vietimme Nelsonin päivät sinnikkäässä sateessa. Lötköttelimme teltassa ja luimme kirjoja. Minä myös ryhdyin soittelemaan paikallisille omenafarmeille ja luulin saavani töitä sormia napsauttamalla. Mutta ohhoh - näin ei käynytkään! Halukkaita työntekijöitä onkin valtavat määrät ja paikat menevät niille jotka soittavat juuri silloin kun joku työntekijä marssii ovesta ulos. Työnantajat myös suosivat nykyisin Aasiasta ja Tyynenmeren saarilta saapuneita työntekijöitä, jotka tekevät töitä koko sesongin ajan. Reppumatkailijat paiskivat töitä vain muutaman viikon ja jatkavat jälleen matkaa.

Totta puhuen en ollut kuitenkaan kovin harmissani:) Käytännössä se tarkoittaa vain sitä, että pidämme budjettia tiukemmin silmällä ja minä syön vähemmän suklaata ja lakritsaa. Päätimme siis jatkaa matkaa Abel Tasmanin kansallispuistoon Motuekan kaupungin ja Ngaruan tippukiviluolien kautta.

Abel Tasmanin vaellus on kaunis, noin 50 kilometrin pituinen kävelyreitti, jonka aikana ylitetään monia vuorovedelle alttiita alueita. Me päätimme viettää ensimmäisen päivän meloen ja toisen kävellen. Lähdimme ensimmäisen päivän aamuna liikkeelle Marahaun kylästä ja meloimme aikamoista haipakkaa Bark Bayn lahteen, josta vesitaksi vei kajakkimme pois iltapäivällä. Urakka oli melkoinen, sillä saimme kajakkimme yli tunnin aikataulusta myöhässä. Meloimme hampaat irvessä tuulta vasten ja kävimme hätäisesti ihmettelemässä saarta, joka tunnetaan kivillä makoilivista hylkeistään. Tähän aikaan vuodesta saarelta löytyy ainoastaan äitihylkeitä 3 kk vanhoine poikasineen. Isähylkeet kävivät marraskuussa ainoastaan ... ahem ... "vieraisilla" (wink wink).

Pystytimme teltan kauniille rantahietikolle ja ihmettelimme auringonlaskua ja tuulen tyyntymistä. Hartioita särki aika kiitettävästi moisen melontarypistyksen jälkeen, joten nappailin pari Buranaa yötä ajatellen. Kajakkifirman meininki oli kyllä aika tyly - jos kajakki ei kello 15 Bark Bayn rantahietikolta olisi löytynyt, olisimme saaneet pulittaa pelkästään kajakin hakemisesta mukavat 130 euroa. Siitä huolimatta, että kajakki annettiin aikataulusta myöhässä. Näin se rahan hajun kaikkivoipaisuus on löytänyt tiensä myös näihin rauhallisiin lahdelmiin...

Seuraavana aamuna söimme jättiaamiaisen ja lähdimme patikoimaan Awaroan lahtea kohti, josta pääsisimme vesitaksilla takaisin Marahauhun. Reitti kulki sademetsissä ja valkoisilla hiekkarannoilla, muutaman kerran myös kahlasimme vuoroveden halki. Muutamilla rannoilla olisi myös mahdollista seurata delfiinejä ja valtavia rauskuja, jotka uiskentelevat usein lämpimissä rantavesissä. Tällä kertaa tämä jäi kuitenkin vain teoreettiseksi mahdollisuudeksi. Vesitaksi kuitenkin vei meidät vielä lähisaarelle katsomaan muutamaa hyljeyhdyskuntaa, ennen kuin palasimme Marahaun kylään.