Tässä paratiisissa ei ole käärmeitä

...mutta ennen kuin julistan alueen täysin harmittomaksi, on pakko puhua hetki hiekkakärpäsistä. Pohjoissaaren leirintäalueilla näimme reissumiehiä, joiden sääret ja käsivarret olivat täynnä ihmeellisiä punaisia paukamia. Ja nyt eteläsaarella on mysteeri selvinnyt. Hiekkakärpäset löytävät varmasti tiensä siihen ihon kohtaan, johon et ole hyttysmyrkkyä laittanut ja haukkaavat ihosta palan, joka alkaa kutiamaan vasta seuraavana päivänä. Ja se paukama syyhyää noin viikon verran! Kyseessä on siis jonkinlainen älykäs paholaiskärpänen. Hyttysperheen supersankari.

Olemme siis siirtyneet Uuden Seelannin eteläsaarelle. Autolautalla tänne pääsee kolmessa tunnissa ja hyvällä säällä näkymät ovat huikeita. Lautta lipui Marlborough Soundsin komean saariston halki ja halukkaille oli viihdytyspuolella tarjolla heikkotasoista romanttista komediaa.

Eteläsaarella pysähdyimme Pictonin ja Blenheimin kaupungeissa, mutta kuultuamme kuinka kallista sukeltaminen sillä seudulla on, päädyimme lopulta ajamaan länteen Nelsonin kaupunkiin muiden aktiviteettien pariin. Kaupunki pröystäilee aurinkoisella säätilallaan, mutta me vietimme Nelsonin päivät sinnikkäässä sateessa. Lötköttelimme teltassa ja luimme kirjoja. Minä myös ryhdyin soittelemaan paikallisille omenafarmeille ja luulin saavani töitä sormia napsauttamalla. Mutta ohhoh - näin ei käynytkään! Halukkaita työntekijöitä onkin valtavat määrät ja paikat menevät niille jotka soittavat juuri silloin kun joku työntekijä marssii ovesta ulos. Työnantajat myös suosivat nykyisin Aasiasta ja Tyynenmeren saarilta saapuneita työntekijöitä, jotka tekevät töitä koko sesongin ajan. Reppumatkailijat paiskivat töitä vain muutaman viikon ja jatkavat jälleen matkaa.

Totta puhuen en ollut kuitenkaan kovin harmissani:) Käytännössä se tarkoittaa vain sitä, että pidämme budjettia tiukemmin silmällä ja minä syön vähemmän suklaata ja lakritsaa. Päätimme siis jatkaa matkaa Abel Tasmanin kansallispuistoon Motuekan kaupungin ja Ngaruan tippukiviluolien kautta.

Abel Tasmanin vaellus on kaunis, noin 50 kilometrin pituinen kävelyreitti, jonka aikana ylitetään monia vuorovedelle alttiita alueita. Me päätimme viettää ensimmäisen päivän meloen ja toisen kävellen. Lähdimme ensimmäisen päivän aamuna liikkeelle Marahaun kylästä ja meloimme aikamoista haipakkaa Bark Bayn lahteen, josta vesitaksi vei kajakkimme pois iltapäivällä. Urakka oli melkoinen, sillä saimme kajakkimme yli tunnin aikataulusta myöhässä. Meloimme hampaat irvessä tuulta vasten ja kävimme hätäisesti ihmettelemässä saarta, joka tunnetaan kivillä makoilivista hylkeistään. Tähän aikaan vuodesta saarelta löytyy ainoastaan äitihylkeitä 3 kk vanhoine poikasineen. Isähylkeet kävivät marraskuussa ainoastaan ... ahem ... "vieraisilla" (wink wink).

Pystytimme teltan kauniille rantahietikolle ja ihmettelimme auringonlaskua ja tuulen tyyntymistä. Hartioita särki aika kiitettävästi moisen melontarypistyksen jälkeen, joten nappailin pari Buranaa yötä ajatellen. Kajakkifirman meininki oli kyllä aika tyly - jos kajakki ei kello 15 Bark Bayn rantahietikolta olisi löytynyt, olisimme saaneet pulittaa pelkästään kajakin hakemisesta mukavat 130 euroa. Siitä huolimatta, että kajakki annettiin aikataulusta myöhässä. Näin se rahan hajun kaikkivoipaisuus on löytänyt tiensä myös näihin rauhallisiin lahdelmiin...

Seuraavana aamuna söimme jättiaamiaisen ja lähdimme patikoimaan Awaroan lahtea kohti, josta pääsisimme vesitaksilla takaisin Marahauhun. Reitti kulki sademetsissä ja valkoisilla hiekkarannoilla, muutaman kerran myös kahlasimme vuoroveden halki. Muutamilla rannoilla olisi myös mahdollista seurata delfiinejä ja valtavia rauskuja, jotka uiskentelevat usein lämpimissä rantavesissä. Tällä kertaa tämä jäi kuitenkin vain teoreettiseksi mahdollisuudeksi. Vesitaksi kuitenkin vei meidät vielä lähisaarelle katsomaan muutamaa hyljeyhdyskuntaa, ennen kuin palasimme Marahaun kylään.

Kissa vieköön

Tongariron retken jälkeen heräsimme teltasta lihakset jäykkinä, kävellen kuin Pulttiboisin legendaarinen duo Rampe & Naukkis. Sää oli yön aikana muuttunut kylmäksi ja sateiseksi eikä tulivuorten huipuista näkynyt enää yhtikäs mitään. Istuimme pipot päässä aamupalan ääressä ja päätimme saman tien suunnistaa lämpimimmille maille itärannikon aurinkoon, Napierin kaupunkiin.

Ajoitus oli mitä mainioin. Napier viettää joka helmikuu Art Deco -viikonloppua, jolloin kaupungin asukkaat heittävät jakkupuvut nurkkaan ja ilmestyvät kaduille 1930-luvun asusteissa. Kaikki yksityiskohdat on tarkkaan mietittynä; otsatukka on taivutettu laineille ja helmet kiillotettu. Sitten köpötellään päivänvarjot auki aviomiehen käsipuolessa puhuen ylhäistöenglantia naapureiden kanssa. Lisäksi kaupungissa järjestettiin komea paraati, joka piti sisällään pitkän letkan vanhoja autoja. Olen reissumme aikana ahminut aikamoisen määrän Agatha Christien murhamysteerejä, joten olin täysin myyty! Liborin kanssa katselimme touhua rikkinäisissä shortseissamme ja tukka sekaisin, mutta viis siitä.

Moisen viihteen taustalla on tietenkin tarina. Vuonna 1931 valtava maanjäristys teki selvää Napierin kaupungista rakennuksineen päivineen ja kaupunki rakennettiin uudelleen saman aikakauden tyyliin. Varsin tyylipuhdas Art Deco -arkkitehtuuri onkin Napierin vetonaula vuodenajasta riippumatta.

Napierista suunnistimme Wellingtoniin, Uuden Seelannin tuuliseen pääkaupunkiin. Moni luulee, että Auckland on Uuden Seelannin suurimpana kaupunkina myös pääkaupunki, mutta näin ei ole. Wellington profiloi itseään kulttuurikaupunkina, joissa on kahviloita ja taidetta kuin pisamia irlantilaisessa. Eli pal-jon.

Majoituksen löytäminen oli tällä kertaa hieman haastellisempi tehtävä, sillä Wellingtonissa ei ole yhden ainutta leirintäaluetta. Lopulta pystytimme uuden tilavan telttamme Rowena´s Lodge -nimisen hostellin pihaan. Rowena-tädin pihapahanen on ainoa ruoholäntti, johon telttansa Wellingtonissa saa pystyttää, joten jaoimme tuon pienen alueen noin 13 teltan kanssa. Yksityisyydestä ei ollut tietoakaan ja pienimmätkin pierut jaettiin kaikkien kanssa. Mutta rahaa säästyi!

Wellington oli varsin leppoisa ja kaunis kaupunki. Kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa ihailemassa maisemia ja ruusuja, räpsimme kuvia ampiaisen pesän näköisestä parlamenttitalosta (tunnetaan nimellä "Beehive") sekä vietimme monta tuntia Uuden Seelannin kansallismuseossa, nimeltään TePapa. Tämä museo on tällä hetkellä paras museo jossa koen ikinä käyneeni, lisäksi se on ilmainen. Sisältä löytyy valtavasti tietoa maorikulttuurista sekä monista luonnonilmiöistä, joille Uusi-Seelanti on mannerlaattojen yhtymäkohdassa sijaitsevana maana altis. Halutessaan voi myös kokea maanjäristyksen menemällä istumaan museon sisällä sijaitsevaan tärisevään hökkeliin.

Kävimme myös syömässä maoriravintolassa nimeltä "Kai", jonka omistaja kokkailun lomassa kaivaa kitaransa esiin ja ryhtyy laulamaan JA laulattamaan maorilauluja. Viinilista pitää sisällään ainoastaan maoriomisteisen viinitilan parhaimmistoa, josta valitsin itselleni kuohuviinilasillisen. Sitten alkoi laulatus, joka piti sisällään paljon soolo-osuuksia kansallisuuksien mukaan. Ja kappas - koska suomalaisia ei yllättäen ravintelissa lisäkseni ollut, jouduin hoilaamaan siellä maoreiden häälaulua yksikseni kitaran säestyksellä. Otin pois silmälasit, jotta en näe ympärillä istuvien kasvoja, ja siemailin kuohuviiniä sopraanon terävöittämiseksi. Ei löytynyt myös muita tsekkejä yleisön joukosta, joten Libor suoritti vastaavan tehtävän jykevällä baritonillaan.

Taupo ja Tongariro

Rotoruan jälkeen suunnistimme Taupo-järvelle, kalastajien paratiisiin. Sää oli kehnonlainen, joten laitoimme elämän risaiseksi ja majoituimme leirintäalueen mökkiin märän teltan sijaan. Haimme illalla virvelit ja uistimet seuraavaa päivää varten ja mietimme, missä koko vaaaaltava kalansaalis tullaan säilyttämään. Libor käväisi illalla "testikalassa" ja yksi taimen-parka oli uistimeen tarttunut. Kalastuslupa kuitenkin määrittelee tarkkaan, minkä kokoisia kaloja kotiin saa viedä, ja tämä veijari piti päästää vapaaksi. Ennuste oli kuitenkin hyvä seuraavaa päivää varten.

Aamu valkeni aurinkoisena ja virvelit hohtaen ajelimme kalastuspaikalta toiselle. Ranneliike oli totisesti ruosteessa (tai kenties sitä ei koskaan ollut olemassakaan), sillä ensimmäisen kahden tunnin ajan peräti kolme uistinta jäi kiinni ympärillä oleviin puihin. Siellä ne killuvat vielä tänäkin päivänä kuin joulukoristeet konsanaan! Kalojen säilytysongelma ratkesi sillä, että kaloja ei tullut lainkaan. Sain kyllä muutaman oksan. Se siitä.

Seuraava etappi oli Tongariron kansallispuisto, joka sijaitsee noin 70 km Tauposta etelään. Paikka tunnetaan muun muassa siitä, että sen tulivuoria Mount Ruapehu ja Mount Ngauruhoe hyödynnettiin Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa. Tarkoitus oli kävellä 18 km pituinen Tongariro Crossing, jota pidetään yleisesti Uuden Seelannin parhaana yhden päivän patikkaretkenä.

Heräsimme seuraavana aamuna viideltä, pakkasimme valtavan määrän vaatteita, eväitä ja rakkolaastareita reppuun ja hyppäsimme bussiin, joka vei meidät Mount Ngauruhoen juurelle. Bussikuski ilmoitti, että ylhäällä tuulee, toivottavasti on villahousut mukana ja reissuun menee 7-8 tuntia. Sitten lähdettiin! Ei se polku kyllä mitään lasten leikkiä ollut, aikamoista kapuamista ja pakarakramppeja oli tiedossa. Mutta maisemat olivat upeita - näimme valtavia kraatereita, tulivuoria ja turkooseja järviä. Mainio retki!

Coromandel ja Pierula

Aucklandissa vietetyn virkistävän yön jälkeen jatkoimme telttaelämää Coromandelin niemimaalla. Coromandelilla on Uudessa Seelannissa todellinen hippimaine ja alueella eleleekin monia entisen business-elämänsä hylänneitä asukkeja. Ajoimme muun muassa buddhalaisen kommuunin ohi! Tännekö kaikki Uuden Seelannin burn out -potilaat lopulta päätyvät? Entä pääsiskö tänne ilman burn outia?

Asetuimme mukavan edulliselle leirintäalueelle Coromandel Towniin ja teimme sieltä käsin ensin retken pohjoiseen niemenkärkeen, Fletcher Bayhin. Coromandelia ei ole vielä pilattu valtateillä, joten matka taittui kapealla hiekkatiellä 30 km/h. Tervehdimme matkalla tielle vaeltavia lehmiä ja lampaita sekä ihailimme rannikon kirkasta merivettä. Lisäksi oli pakko laulaa jatkuvasti, sillä tien kuopat saivat aikaan komean vibraton! Fletcher Bayssa teimme hienon kävelyretken rannikkoa pitkin ja väistelimme samalla lehmänkakkaa ja sonneja.

Coromandelin itärannikolla pysähdyimme paikassa nimeltä Cathedral Cove, joka tunnetaan merkillisistä hiekkakivimuodostelmistaan. Siellä on muun muassa valtava luola, joka yhdistää viereiset hiekkarannat toisiinsa. Täällä havahduimme myös ensimmäistä kertaa Uudessa Seelannissa massaturismiin, ranta oli tupaten täynnä ja digikamerat räpsyivät tiuhaan tahtiin. Paikka oli silti varsin mielenkiintoinen.

Massaturismin hengessä vietimme myös muutaman tunnin Hot Water Beachilla. Tiettyyn aikaan päivästä rantahiekkaan voi täällä kaivaa itselleen kuopan, joka täyttyy lämpimällä vedellä, tuliperäisellä alueella kun ollaan. Kuopasta käsin voi sitten drinkki kourassa ihailla paikallisia surffareita taituroimassa aalloilla. Ranta oli kuitenkin tupaten täynnä kansaa ja aallokko pilasi kuopan kaivamisen, joten siirryin puolen tunnin päästä päiväunille auton takapenkille. Libor kuitenkin sinnikkäästi vietti kaksi tuntia lapio kourassa rantahietikolla taistelemassa aaltoja vastaan. Lapio oli maksanut 5 dollaria, joten mies päätti ottaa vuokrahinnasta kaiken irti. Lopulta päätimme Coromandelin keikan urheiluhenkisesti kiipeämällä Mt Maunganuin mäelle, josta on komeat näkymät Bay of Plentyn lahdelle.

Sitten jatkoimme matkaa Rotoruan kaupunkiin. Elämässä tulee joskus vastaan hetkiä, jolloin sitä toivoo, ettei hajuaisti toimi. Junavessat...miesten pukuhuoneet...laktoosi-intoleranttien vuosikokous... Ja sitten on tämä Rotoruan kaupunki, jonka olen ristinyt tuttavallisesti "Pierulaksi". Rotoruan tuliperäisyydestä johtuen ilmassa nimittäin leijuu ajoittain varsin voimakas rikin tuoksu. Tämä vieno löyhkä muistuttaa mätiä kananmunia.

Hajut sikseen, Rotorua on ainutlaatuinen matkakohde. Kävimme Wai-o-tapun alueella katsomassa kuplivaa mutaa, kuumia lähteitä ja kraatereita. Alueelta löytyy myös värikkäitä lammikoita ja kirkkaanvihreä järvi, joka saa turistin hieraisemaan epäuskoisena silmiään.

Rotorua on myös pullollaan erilaisia kylpylähoitoja. On mineraalikylpyä, mutaa, kuumia kylpyjä ja vaikka mitä. Kylpylän valinnassa kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Rotoruan kylpylöiden kunkku Polynesian Spa on kaunein ja myös kallein, ja parkkipaikka on täynnä japanilaisia turistibusseja. Jos jaksaa hieman kiertää, voi löytää loistavia hoitoloita edullisin hinnoin. Pienen kylpylävertailun jälkeen Libor pulahti mutakylpyyn ja minä pötkötin hierontapöydällä tunnin verran. Rentoutuneina rojahdimme takaisin telttaamme ja nukuimme aamuun asti.

Oi Uusi Seelanti!

Olemme vihdoinkin saapuneet matkamme pääkohteeseen, Uuteen Seelantiin. Edessä on lähes kolme kuukautta autoilua, telttailua ja jylhiä maisemia. Luvassa on myös omenanpoimintaa, joten takataskussa on working holiday -viisumi, veronumero sekä pankkitilin tiedot. Kyllä, rantapummi Nordlund lähtee tienaamaan lisää leipää perheeseen!

Ensimmäinen viikko Uudessa Seelannissa vierähti käytännön asioita hoidellessa, mutta pankki- ja veroasiat hoituivat Irlannin epäloogiseen systeemiin tottuneelle kummallisen helposti. Lisäksi laiskottelimme takapihan auringossa ja katsoimme televisiosta Sormusten herraa. Saman viikon aikana hankimme myös Toyota Corollan matkaamme siivittämään. Jalo ratsumme kantaa nimeä "Frodo" - vekotin on luotettava, pieni ja haisee hieman omituiselta. Auto kuitenkin maksoi n. 1000 euroa ja tarkoitus olisi myydä se ennen kuin saarelta poistumme.

Kunhan oli takapenkki saatu täyteen kaiken maailman retkeilyhenkistä tavaraa, oli aika startata Aucklandista Uuden Seelannin pohjoisimpaan kärkeen Cape Reingaan. Aurinko paistoi, vehreys oli henkeäsalpaavaa ja hiekkarantoja pilkisti siellä täällä. Sehän passasi - Frodossa ei ole ilmastointia, joten aina välillä pulahdimme uimaan. Matkalla pohjoiseen pysähdyimme ihailemaan valtavia kauripuita Waipoua-metsässä, kivenjärkäleitä Waireressa, hiekkadyynejä Te Pakissa (täällä voi myös harrastaa hiekkasurffausta) ja kastelimme jalkamme 90 mile beachin rantavedessä. Siellä hiekkarannalla on kuulkaa tosiaan 90 km pituinen valtatie! Vaikka hiekka on kovaa ja moni vempain siellä voi ajaa, on siellä parasta ajella ainoastaan nelivetoisilla.

Cape Reingassa kuuntelimme meren jylinää majakan juurella. Tämä on paikka, jossa Tasmanian meri kohtaa Tyynen valtameren ja siellä tuulee, kovaa. Maoreille Uuden Seelannin pohjoisin kärki on paikka, jossa kuolleiden sielut hyvästelevät ensin kotimaan ja sen jälkeen jättävät maanpäällisen elämän.

Matkalla takaisin etelään pysähdyimme Russellin saaristokaupunkiin, jossa Libor kalasteli laiturilla samalla kun minä käänsin kylkeä hiekkarannalla. Kävimme myös Waitangin maorimailla, jossa maoripäälliköt allekirjoittivat sopimuksen brittihallinnon kanssa 1800-luvun puolessavälissä ja Uuden Seelannin historia alkoi.

Waitangin jälkeen hurautimme Tutukakan kylään, josta käsin käydään sukeltamassa ihmeellisessä paikassa nimeltä Poor Knights Island. Merten herra Jacques Cousteau aikoinaan arvosti paikkaa niin paljon, että sanoi sen olevan maailman 10 parhaan sukelluskohteen joukossa. Itse jätin sen väliin kuultuani veden hyisen lämpötilan ja tuulivaroituksen, mutta Libor siellä kävi ja kertoi huulet sinisenä paikan olleen varsin mielenkiintoinen. Tämän jälkeen mies meni puolen tunnin kuumaan suihkuun.

Pohjoisen niemimaan turné päättyi Waiweran kylpyläkaupunkiin, joka esitteissä antoi itsestään kovin rauhallisen kuvan - tiedättehän: Paikka tuoksuu eteerisiltä öljyiltä, valaan äänet soivat taustalla, valaistus on pehmeän hento ja joka paikassa leijuu taivaallinen utu. Porteista sisään päästyämme meininki oli kuitenkin kuin Serenassa liukumäkineen päivineen. Ei se mitään, pian löysimme itsemme jonottamasta 10-vuotiaiden keskeltä liukumäkitornista. Nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä liukumäkitouhu on muuttunut huomattavasti rajummaksi 80-luvusta, jolloin viimeksi näissä paikoissa olen käynyt. Mustelmia syntyi varsin kiitettävästi ja suuntavaisto katosi siinä hetkessä kun vesi vei mennessään.

Yöt olemme viettäneet teltassa, joka maksoi huikeat 15 euroa. Tämä tyylikäs punainen kolmiomalli on kestänyt valtavan hyttysparven hyökkäyksen Waitiki Landing-nimisellä leirintäalueella, sadekuuron Tutukakassa ja myrskytuulet Waiwerassa. Emme ole varmoja, kuinka kauan kangaskotimme enää kestää... On myös myönnettävä, että selkää hieman kolottaa.