Ensimmäinen viikko Uudessa Seelannissa vierähti käytännön asioita hoidellessa, mutta pankki- ja veroasiat hoituivat Irlannin epäloogiseen systeemiin tottuneelle kummallisen helposti. Lisäksi laiskottelimme takapihan auringossa ja katsoimme televisiosta Sormusten herraa. Saman viikon aikana hankimme myös Toyota Corollan matkaamme siivittämään. Jalo ratsumme kantaa nimeä "Frodo" - vekotin on luotettava, pieni ja haisee hieman omituiselta. Auto kuitenkin maksoi n. 1000 euroa ja tarkoitus olisi myydä se ennen kuin saarelta poistumme. 
Kunhan oli takapenkki saatu täyteen kaiken maailman retkeilyhenkistä tavaraa, oli aika startata Aucklandista Uuden Seelannin pohjoisimpaan kärkeen Cape Reingaan. Aurinko paistoi, vehreys oli henkeäsalpaavaa ja hiekkarantoja pilkisti siellä täällä. Sehän passasi - Frodossa ei ole ilmastointia, joten aina välillä pulahdimme uimaan. Matkalla pohjoiseen pysähdyimme ihailemaan valtavia kauripuita Waipoua-metsässä, kivenjärkäleitä Waireressa, hiekkadyynejä Te Pakissa (täällä voi myös harrastaa hiekkasurffausta) ja kastelimme jalkamme 90 mile beachin rantavedessä. Siellä hiekkarannalla on kuulkaa tosiaan 90 km pituinen valtatie! Vaikka hiekka on kovaa ja moni vempain siellä voi ajaa, on siellä parasta ajella ainoastaan nelivetoisilla. 
Cape Reingassa kuuntelimme meren jylinää majakan juurella. Tämä on paikka, jossa Tasmanian meri kohtaa Tyynen valtameren ja siellä tuulee, kovaa. Maoreille Uuden Seelannin pohjoisin kärki on paikka, jossa kuolleiden sielut hyvästelevät ensin kotimaan ja sen jälkeen jättävät maanpäällisen elämän. 
Matkalla takaisin etelään pysähdyimme Russellin saaristokaupunkiin, jossa Libor kalasteli laiturilla samalla kun minä käänsin kylkeä hiekkarannalla. Kävimme myös Waitangin maorimailla, jossa maoripäälliköt allekirjoittivat sopimuksen brittihallinnon kanssa 1800-luvun puolessavälissä ja Uuden Seelannin historia alkoi. Waitangin jälkeen hurautimme Tutukakan kylään, josta käsin käydään sukeltamassa ihmeellisessä paikassa nimeltä Poor Knights Island. Merten herra Jacques Cousteau aikoinaan arvosti paikkaa niin paljon, että sanoi sen olevan maailman 10 parhaan sukelluskohteen joukossa. Itse jätin sen väliin kuultuani veden hyisen lämpötilan ja tuulivaroituksen, mutta Libor siellä kävi ja kertoi huulet sinisenä paikan olleen varsin mielenkiintoinen. Tämän jälkeen mies meni puolen tunnin kuumaan suihkuun.
Pohjoisen niemimaan turné päättyi Waiweran kylpyläkaupunkiin, joka esitteissä antoi itsestään kovin rauhallisen kuvan - tiedättehän: Paikka tuoksuu eteerisiltä öljyiltä, valaan äänet soivat taustalla, valaistus on pehmeän hento ja joka paikassa leijuu taivaallinen utu. Porteista sisään päästyämme meininki oli kuitenkin kuin Serenassa liukumäkineen päivineen. Ei se mitään, pian löysimme itsemme jonottamasta 10-vuotiaiden keskeltä liukumäkitornista. Nyt täytyy kyllä sanoa, että tämä liukumäkitouhu on muuttunut huomattavasti rajummaksi 80-luvusta, jolloin viimeksi näissä paikoissa olen käynyt. Mustelmia syntyi varsin kiitettävästi ja suuntavaisto katosi siinä hetkessä kun vesi vei mennessään.
Yöt olemme viettäneet teltassa, joka maksoi huikeat 15 euroa. Tämä tyylikäs punainen kolmiomalli on kestänyt valtavan hyttysparven hyökkäyksen Waitiki Landing-nimisellä leirintäalueella, sadekuuron Tutukakassa ja myrskytuulet Waiwerassa. Emme ole varmoja, kuinka kauan kangaskotimme enää kestää... On myös myönnettävä, että selkää hieman kolottaa.
Posts
0 kommenttia:
Post a Comment