Perun kohdalla teimme poikkeuksen tee-se-itse matkanteosta ja varasimme 9 päivän kiertomatkan Gap Adventures -matkatoimiston kautta. Seitsemän kuukauden jälkeen oli kieltämättä mukavaa antaa jonkun toisen järjestää kuljetuksia ja tehdä päätökset ravintoloista ja nähtävyyksistä. Lisäksi en muista, milloin viimeksi olen nukkunut näin hyvissä sängyissä.
Rannikkoa lukuunottamatta Perun ihmeet sijaitsevat korkealla vuoristossa. 12 hengen matkaseurueemme laskeutui ensin Juliacan kaupunkiin, josta bussi kuljetti meidät Punoon, Titicaca-järven rannalle. Aktiviteetteja ei ensimmäiselle päivälle ollut suunnitteilla, sillä 3800 metrin korkeudessa oleminen aiheuttaa monelle vuoristotaudin oireita - suosituksena oli viettää ensimmäinen päivä vain levon ja kokateen merkeissä. Olo oli ihmeellinen, ikään kuin humala ja krapula olisivat iskeneet samaan aikaan - päässä huippasi ja heikotti. Pieninkin fyysinen rasitus laittoi huohottamaan ja hotellin kolmanteen kerrokseen nouseminen kesti taukoineen peräti 10 minuuttia! Yleisesti ottaen oman kehon reaktiota on näissä olosuhteissa täysin mahdotonta ennustaa, eikä esimerkiksi hyvä fyysinen kunto edesauta ohueen ilmaan sopeutumista. Meidän kohdallamme kävi niin, että minulla oireet jäivät lieviksi ja menivät nopeasti ohi, mutta Libor oli täysin kanttuvei. Illallisen jälkeen mies pyörtyi ravintolan lattialle ja hotelliin päästyään alkoi voida pahoin. Ensimmäisen vuorokauden ja lukuisten kokatee-kupillisten jälkeen Libor kuitenkin hymyili jo entiseen malliin.
Punosta käsin teimme kokopäiväretken maailman korkeimmalle järvelle, eli risteilimme Titicacalla ja pysähdyimme Taquile- ja kelluvilla Uros-saarilla. Sää oli aurinkoinen ja seurueemme edelleen puolikuntoinen, mutta maisemat upeita. Näimme myös ensimmäistä kertaa paikallista alkuperäiskulttuuria upeine pukuineen. Taquilen saarella söimme lounasta ja kävimme paikallisella torilla ostamassa käsitöitä.
Tämän jälkeen vierailimme Uros-saarilla, jotka kelluvat Punon kaupungin edustalla. Saaret on tehty olkia muistuttavasta totora-kasvista, jotka sidotaan yhteen. Jotta saaret eivät vajoaisi, uusia olkikerroksia lisätään jatkuvasti vanhojen päälle. Alun perin saaret luotiin, koska niitä oli helppo puolustaa hyökkääjiltä, mutta ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä paikalliset asukkaat saavat elantonsa lähinnä turismista. Siellä olkien keskellä tekno soi ja kokistölkit pihisivät. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että naapuririidan sattuessa saaret vain kylmän rauhallisesti sahataan irti toisistaan:)
Punosta matkustimme bussilla Cuscon kaupunkiin, joka toimi inkojen aikakauden tärkeimpänä keskuksena. Bussimatka oli huikea, kyllä tässä maassa komeaa vuoristomaisemaa riittää! Cusco oli myös varsin kaunis kaupunki, jossa on valtava määrä historiallisia rakennuksia. Kaupunkikierroksen lisäksi kävimme kaupungin ulkopuolella Pyhässä laaksossa ja pysähdyimme monissa kylissä matkan varrella. Vaikka kokemukset olivat kiehtovia, niistä jäi silti hieman kaupallinen fiilis. Kylät tekevät elantonsa pääosin myymällä tekstiilejä ja jotenkin hävetti jos astui takaisin bussiin ilman ostoskasseja.
Sitten olikin vuorossa se suurin ja kaunein, eli Machu Picchu. Päivää aikaisemmin junailimme Aguas Calientesin kyläpahaseen, jotta pääsisimme liikkeelle kukonlaulun aikaan. Kylästä pääsikin Machu Picchun sisäänkäynnille puolen tunnin järkyttävän bussimatkan (silmät kiinni jos kärsit korkean paikan kammosta) jälkeen. Ja täytyy kyllä sanoa, että Machu Picchu oli hyvin vaikuttava paikka. Ilman raunioitakin maisema on henkeäsalpaava ja paikka suorastaan huokuu historiaa. Espanjalaiset konqistadoorit eivät koskaan Machu Picchua löytäneet, joten kivirauniot ovat säilyneet erittäin hyvin. Vaeltelimme alueella monia tunteja ja Libor jopa kapusi Waynapicchu -vuorelle, jolle pääsee ainoastaan kapeita kiviportaita pitkin. Jos siellä kompastuu niin edessä on satojen metrien ilmalento ja korkean paikan kammoisilla ei ole sinne mitään asiaa. Jäinkin suosiolla laukkumieheksi vuoren juurelle.
Muistan lukeneeni joitakin vuosia sitten, että turismi pilaa Machu Picchun. Ihmiset söivät piknikkinsä raunioilla ja jättivät roskansa taakseen. Käsittämätöntä typeryyttä, vaikea ajatella välillä mitä ihmisten päässä liikkuu. Noh. Näin ei kuitenkaan ole enää asian laita, roskia ei näkynyt missään ja valvonta oli tiukkaa. Amerikkalaisturistit joutuvat tänä päivänä jättämään burgerikääreensä portin roskakoreihin.
Puerto Iguazu on nimensä mukaisesti portti Iguazun valtaville vesiputouksille. Bussiin hyppäämällä putouksille pääsee puolessa tunnissa ja viidakkopoluilla voi hortoilla vaikka kuinka kauan. Iguazu on Niagaran putouksia isompi ja uutta Indiana Jones -elokuvaa katsomaan menevät näkevät Iguazun täydessä toiminnassa elokuvan loppupuolella. Iguazu koostuu kaiken kaikkiaan 275 vesiputouksesta ja korkeimmat niistä ovat peräti 82 metrin korkuisia. Vaikuttavin vesiputous on nimeltään Garganta del diablo (paholaisen kurkku), leveys 150 m ja korkeus yli 80 m. Veden pauhu on putouksen äärellä melkoisen vaikuttava kokemus. 
Putoukset sijaitsevat Brasilian ja Argentiinan rajalla ja vierailijat voivat halutessaan nähdä alueen kummankin valtion puolelta. Brasilian puolelta putoukset näyttäytyvät yhtenä massiivisena kokonaisuutena, kun taas Argentiinan puolella putouksia voi tarkastella lähempää ja eri poluilta. Koska Brasilian puolelle pääseminen vaati takseja ja toisen sisäänpääsymaksun, päätimme tyytyä Argentiinan tarjontaan. On tietenkin hankala arvioida mistä jäimme paitsi, mutta olimme päätökseemme varsin tyytyväisiä. Aurinko paistoi, vesiputoukset heijastivat sateenkaaria ja näkymät olivat komeat!
Iguazulta lähdimme sitten Iberan suoalueelle. Alue on luonnonpuisto ja tarjoaa ihmeellisiä kokemuksia eläinten ystäville. Suurin haaste Iberan lomassa on majapaikkoihin pääseminen eli Carlos Pellegrinin keskuskylään saapuminen, sillä Pellegrini sijaitsee keskellä ei-mitään kehnojen monttupolkujen keskellä. Suosituksena on ostaa yksityiskuljetus nelivetojeepiltä tai vaihtoehtoisesti liftata rekkojen lavalla kylän suuntaan. Sää oli sateinen ja mukavuudenhalu suuri, joten valitsimme jeepin ja 2.5h kuoppaisen ajomatkan. Takapenkillä pomppiessani olin vakuuttunut siitä, että tie on poikkeuksellisen huonossa kunnossa, mutta ajajamme totesi hetkeä myöhemmin että "voi veljet kun tie on tasainen, viime viikon sateessa tähän 200 kilometrin matkaan kului 7 tuntia". 
Majapaikkamme oli oikein kodikas ja mukava sänky lievitti ajomatkan mukanaan tuomia pakarakipuja. Libor varasi jo saman päivän illalle veneretken yöeläimiä katsomaan, minä liityin vasta seuraavana päivänä mukaan. Kyllä taas näimme niin ihmeellisiä otuksia että ohhoh. Alue oli ensinnäkin täynnä monia lintuja ja alligaattoreita, joita löytyi joka pientareelta kasapäin. Kummallisin olento oli kuitenkin maailman suurin jyrsijä, Capybara. Kyseessä on spanielin kokoinen rotta töpöhännällä! Alue on kuulemma myös pullollaan anakondia. Joita ei tällä kertaa näkynyt. Hyvä.
Lähtöpäivän aamuna heräsimme rankkasateeseen, joten aamuksi suunniteltu ratsastusretki peruuntui ja ryhdyimme hotellin henkilökunnan kanssa jännittämään paluumatkan onnistumista. Tarkoituksen oli siirtyä nyt Mercedeksen kaupunkiin ja hypätä siellä Buenos Airesiin vievään yöbussiin. Sade ei hellittänyt sekunniksikaan koko päivänä, joten tiedossa oli mutavellissä matkailua. Minibussimme ei koskaan hotelliin ilmestynyt, joten lopulta hotellimme emäntä onnistui suostuttelemaan paikallisen jeeppimiehen viemään meidät ja samassa ongelmassa painivan brittipariskunnan Mercedeksen bussiasemalle. Auto liukui mudassa ja 120 km matkaan kului "ainoastaan" 3 tuntia. Mutta perille päästiin, auton vaihtaessa samalla väriä.
Posts
