Onko tuo Fuji-vuori?

Mitä elokuviin tulee, suurin osa ihmisistä tietää, että Taru Sormusten herrasta kuvattiin Uuden Seelannin maisemissa. Mutta kaikki eivät tiedä, että muitakin kassamagneetteja on tehty täälläpäin - listalla muun muassa 'Narnia', 'Piano' ja Tom Cruisen tähdittämä pätkä 'Viimeinen Samurai'. Ja mikäs niitä on filmatessa näissä maisemissa - olo on usein kuin satukirjan sivuilla. Tuskin räpäyttäisin silmääni kahdesti, jos näkisin näissä metsissä menninkäisiä ja keijuja. Ne jotenkin vain kuuluisivat samaan ympäristöön.

Ylitettyämme uudelleen Cookin salmen pohjoissaarelle, ajoimme Wanganuin kautta New Plymouthin kaupunkiin. Sään lämpeneminen oli ilmiselvää, joten villahousut viikattiin takaisin sinne, mihin ne kuuluvatkin: rinkan pohjalle.

New Plymouthista teimme retken Taranakin vuorelle, joka on lähes täydellinen kopio Japanin Fuji-vuoresta. Juuri tästä syystä 'Viimeinen Samurai' tehtiin näillä kulmilla ja paikalliset lehdet uutisoivat edelleenkin tiuhaan Tom Cruisen ..öö... kiehtovasta elämästä. Heräsimme kukonlaulun aikaan ja ajoimme vuoren juurelle, mutta puolen tunnin patikoinnin jälkeen käännyin huonovointisena takaisin, samalla kun Libor jatkoi matkaa ja valloitti Taranakin meidän kummankin puolesta.

Tästä eteenpäin Libor otti vastuun aktiviteettien suorittamisesta, samalla kun minä lepäilin jonkinlaisen flunssanpoikasen kourissa leirintäalueen mökissä. Vaikka säätiedotus ei luvannut muuta kuin rankkasadetta sateen perään, mies kävi siitä huolimatta surffaustunnilla New Plymouthin aalloissa ja roikkumassa köysissä Waitomon kiiltomatoluolissa. Minun maailmani koostui samalla päiväunista, Earl Grey -teepusseista ja television komediasarjoista.

Kohti pohjoissaarta

Pääsiäisen vietimme Christchurchissa, eteläsaaren ylivoimaisesti suurimmassa kaupungissa. Olimme selvästi suurkaupungissa, mikä oli selvästi havaittavissa tieliikenteessä. Näköjään tämä surffaamista ja grillaamista rakastava lammaskansa muuttuu Christchurchin liikenteessä keskisormi ojossa ajaviksi tööttäilijöiksi. Istuimme pääsiäisruuhkissa ja ihmettelimme ilmiötä nimeltä lomastressi.

Christchurchissa kiertelimme kaupungilla ja teimme päiväretken lähistöllä olevaan Akaroan saaristoon. Christchurchin mielenkiintoisin nähtävyys oli kuitenkin Antarctic Center, etelänapamantereelle omistettu tutkimuskeskus. Pääsimme tunnelmaan jo vierailua edeltävänä iltana, jolloin illastimme vaihtoaikaisen tuttuni Harleyn kanssa. Harley on pesunkestävä uusiseelantilainen ja työskenteli hiljattain etelänapamantereella 5 kuukautta. Kuuntelimme huikeita tarinoita silmät selällään ja totesimme, ettei niihin olosuhteisiin ihan joka poika tai tyttö lähde.

Antarctic Center oli kyllä oikein näppärä seikkailu. Moni pitää paikkaa ylihintaisena turistirysänä, mutta me olisimme voineet viettää siellä tuntikausia. Näin pohjoisen asukkina oli hauskaa aluksi viettää viisiminuuttinen lumimyrsky-simulaattorissa. Kaikki saivat niskaansa untuvatakin, jonka jälkeen mentiin kylmään huoneeseen ja tuijoteltiin pakkasmittaria. Japanin ja Intian turistit lähtivät puolipaniikissa huoneesta pois, kun mittari laski -17 asteeseen. Me taas ryhdyimme haaveilemaan murtomaahiihdosta.

Keskuksen tietomäärä on huikea. Tiesittekö esimerkiksi, että Suomella on oma tutkimusasemansa etelänapamantereella, nimeltään "Aboa"? Tai tiesittekö, että etelänapamanner on kuivin ja tuulisin manner? Minulle ei ollut haisuakaan koko aiheesta, joten kävelin kuin lumottuna huoneesta toiseen. Katselimme myös videoita alueen eläimistöstä, elämästä tutkimusasemilla ja muista luonnonihmeistä. Lisäksi näimme Uuden Seelannin pingviinejä, joita on tuotu loukkaantuneina tutkimuskeskukseen eri puolilta maata. Ja kuin pisteenä iin päälle, näimme sattumalta lentokoneen, joka lentää etelänapamantereelle joitakin kertoja viikossa (ja talvella ei ollenkaan). Antarctic Centerin parkkipaikka on aivan lentokentän vieressä, joten ajoitus ei olisi voinut olla parempi.

Christchurchin jälkeen ajoimme kylpyläkaupunki Hanmer Springsiin, jonka kuumissa altaissa lepuutimme luitamme. Sää oli kuitenkin jälleen kylmä ja sateinen, joten hyisen yön jälkeen suuntasimme aurinkoon eli rannikolle Kaikouran kaupunkiin. Kaikourassa moni lähtee valasristeilylle, sillä alueen vesissä uiskentelee niin eri valaita kuin delfiinejäkin. Tähän aikaan vuodesta valaita harvemmin näkyy, joten tyydyimme rannikkokävelyyn ja hylkeiden bongailuun. Kävely oli komea ja maisemat täysin erilaisia kuin mitä olimme aiemmin nähneet. Ja hylkeitä oli hauska seurata. Kertakaikkiaan mainioita eläimiä. Lötköttelevät kyljellään ja naureskelevat kameroille ja turistilaumoille. Ja syystä - turistikäyttäytyminen on kieltämättä hyvin usein naureskelun arvoista:)

Dunedin ja Mount Cook

Stewart Islandin jälkeen ajoimme suoraan Dunediniin, jota kutsutaan myös nimellä "The Edinburgh of the South", etelän Edinburgh. Ryhdyinkin innolla odottamaan skotlantilaista kilttimuotia ja tuulenpuuskia, mutta mikä pettymys - ilmeisesti vertaus viittaa kaupungin arkkitehtuuriin: Jylhiä, vanhoja kivirakennuksia ja vehreitä puistoja. Dunedin myös vilisee opiskelijoita ja paikallinen Otagon yliopisto voikin pröystäillä olevansa Uuden Seelannin vanhin yliopisto. Opiskelijakaupungeissa on myös aina mukavan leppoisa tunnelma ja hyviä tarjouksia, joten me nukkavierut reppumatkailijat viihdyimme kaupungissa varsin hyvin!

Kaiken kaikkiaan eteläsaaren länsirannikko tunnetaan merieläimistään. Teoriassa on täysin mahdollista käydä esimerkiksi surffaamassa ja tervehtiä samalla valtavia merileijonia, albatrosseja tai pieniä pingviinejä. Näillä kulmilla mielenkiintoisia eläimiä onkin paljon ja niitä voi toistaiseksi päästä katsomaan varsin läheltä. Me teimme retken Otagon saaristoon, mutta meillä tämä flaksi ei näytä eläimien bongailussa käyvän. Luontokappaleet olivat meiltä piilossa, jälleen kerran. Otagon saaristo oli kuitenkin kaunis.

Dunedinista lähdimme Twizelin kylään, josta käsin moni tekee retken Mount Cookille (maorikielellä Aoraki). Twizelissa olisi voinut viettää jonkinlaisen Taru Sormusten Herrasta -teemapäivän, sillä alueen kellertävillä aroilla kuvattiin monia taistelukohtauksia elokuvaa varten. Miekka heiluen ja kypärä päässä sitä olisi voinut kuulkaa temmeltää sydämensä kyllyydestä, mutta päätin lopulta säästää energiaa (ja rahaa) muihin aktiviteetteihin, kuten kummilasten ritarileikkeihin.

Mount Cook on Uuden Seelannin korkein vuori ja kohoaa varsin kunnioitettavaan 3754m korkeuteen. Ja flaksista puheenollen, sää oli mitä mainioin! Vuorenhuippu ei läheskään aina ole näkyvissä ja matkailijat keskustelevatkin usein aiheesta teemalla "kuinkas monta kertaa ajoimmekaan sinne turhaan". Meidän onneksemme sää oli kuitenkin kirkas ja peräti helteinen, pitkästä aikaa. Tepastelimme shortsit jalassa kolmisen tuntia ja tiirailimme silmät sirrillään vuorenhuippuja ja jäätiköitä. Herra Libor riehaantui säästä jopa sen verran, että pulahti uimaan jäätikkövirtaan jäämöykkyjen keskelle. Brrrrr!

Eteläkärkeen

Milfordissa alkoi olla selvää, että trooppinen varustetasomme ei olisi riittävä pitkäaikaiselle eteläsaarella hengailulle. Olemmekin päättäneet suorittaa loput eteläsaaren kohteista varsin tarmokkaaseen tahtiin, jotta pääsisimme takaisin rantaläpsykkämuotiin eli pohjoissaarelle.

Milfordista hurautimme autolla ensin Goren kaupunkiin, joka sijaitsee Clinton ja Bush -nimisten kaupunkien läheisyydessä. Teen tästä johtopäätöksen siitä, että Uuden Seelannin kansa on poliittisesti valveutunut laji ja mielestäni seuraava looginen askel on nimetä täkäläisiä kaupunkeja suomalaisten poliitikkojen mukaan; Isohookana-Asunmaa, tekstari-Kanerva ja Hyssälä saattavat hyvinkin olla tulevan vuoden turistirysiä.

Seuraavana aamuna starttasimme Steward Island -saarelle, joka sijaitsee tunnin heittelehtivän lauttamatkan päässä Bluffin satamakaupungista. Saari on valtava kansallispuisto ja se tunnetaan ennen kaikkea lintubongareiden mekkana. Majoituimme Obanin kalastajakylään ja teimme sieltä käsin kävelyretkiä eri puolelle saarta. Lintulajien monipuolisuus oli ilmeinen, aamulla voi herätä mitä ihmeellisimpiin linnun liverryksiin.

Stewart Islandilla on myös oma kiwi-lajinsa. Normaalisti kiwilintu liikkuu vain öisin, mutta Stewart Islandin laji on aktiivinen myös päiväsaikaan. Teimme pitkiä kävelyretkiä ja hiivimme pusikoissa, mutta sinnikkäistä luontoretkistä huolimatta tämä laji ei meille näyttäytynyt. Sen sijaan näimme weka-linnun, joka keikisteli kameralle uteliaana ja vaikutti olevan imarreltu sitä kohtaan osoitetusta huomiosta.

Stewart Island oli eteläisin kohteemme enkä tiedä, pääsenkö enää tuon lähemmäksi etelänapamannerta. Odotamme kuitenkin innolla pohjoisempia ja lämpimämpiä leveysasteita. Läpsykät here I come!

Milford Sound

Queenstownista moni tekee retken joko Milford Sound - tai Doubtful Sound - nimisille vuonoille. Näistä ainoastaan Milfordiin pääsee autolla ajaen, joten se on myös lompakolle ystävällisempi vaihtoehto. Niinpä Frodomme starttasi Queenstownin jälkeen Fiordlandin kansallispuistoa kohti.

121 kilometrin ajomatka Te Anausta Milford Soundiin on elämys itsessään. Komea vuoristomaisema ja peilityynet järvet houkuttelevat matkalaisia pysähtymään. Reitin eräällä tienpätkällä on nimi "katoavien vuorten katu" (avenue of disappearing mountains); tien kaltevuudesta ja suoruudesta johtuen horisontissa siintävät vuoret näyttävät valuvan maan alle niitä kohti ajaessa. PAITSI että me luimme tästä tienpätkästä vasta myöhemmin, oletettavasti olin juuri sillä aikaa joko kylmälaukun kimpussa tai lueskelin ihan muita juttuja.

Vietimme hyisen yön Gunn-järven rannalla muovipussit jalassa ja lähdimme kukonlaulun aikaan ajamaan Milfordia kohden, sillä olimme varanneet vuonojen parempaa töllistelyä varten parin tunnin risteilyn. Matkalla laivaterminaaliin pysähdyimme ihmettelemään Uuden Seelannin Kea-papukaijoja, jotka vaikuttivat aluksi herttaisen leikkisiltä lintusilta. Yhtäkkiä yksi näistä riiviöistä loikkasi avoimen auton oven ylärimalle ja haukkasi oven eristeestä aikamoisen palasen. Huligaani! Läimäisimme oven kiinni, puimme nyrkkiä ja jatkoimme matkaa.

Ajoimme myös reilun kilometrin pituisen, pilkkopimeän Homer-tunnelin läpi. Kaikkien Simpsons-fanien suureksi pettymykseksi on todettava, että Homer Simpsonin sijaan tunneli on nimetty William H. Homerin mukaan (Nyt vain pitäisi tietää, kuka William H. Homer sitten on...). Tunnelissa menee pupu helposti pöksyyn, valoa ei ole lainkaan ja tie vie jyrkästi alaspäin, kunnes eteen aukeaa huikea vuoristomaisema.

Itse risteily tarjosi melko kirkkaita maisemia ja korkeita vesiputouksia. Milford on kohteena siinä mielessä palkitseva, että säästä riippumatta vuonoilla on aina jotain tarjottavaa. Sateella tämä mini-Norja muuttuu vesiputousten ihmemaaksi, kun taas selkeällä säällä voi nähdä lumisia vuorten huippuja. Niskat kenossa otimme kuvia kuuluisasta Mitre Peakista (1692m) ja hörpimme teetä. Ja hiljalleen elvytimme varpaiden tuntoaistin uusiin seikkailuihin.

Alppimaisemia ja kultakuumetta

Kansalaiset. Medborgare. Nyt on pylly jäässä.

Jäätiköiltä siirryimme Wanakan vuoristokylään, jonka hiihtosesonki pyörähtää käyntiin muutaman kuukauden päästä. Nyt olemmekin leveysasteilla, joka saa talvisin pysyvän lumipeitteen. Uuden ilmaston myötä uskon myös rikkoneeni kerrospukeutumisen ennätyksen: Kääräistään illalla näppärästi jalat viiteen sukkapariin ja muovipusseihin, laitetaan päälle kaikki vaatteet mitä rinkasta löytyy ja ryömitään telttaan sumopainijan ketteryydellä. Sitten täytyy vain toivoa, ettei yöllä tarvitse herätä vessaan.

Wanakan ehdottomiin elämyksiin kuuluu uskomattomien kävelyreittien ja mahtavan järven ohella elokuvateatteri Cinema Paradiso. Teatterisali on täynnä sohvia ja tyynyjä - salin nurkkaan on raahattu jopa auto drive-in kokemusta kaipaaville. Puoliajalla voi ostaa herkullisia kotitekoisia aterioita, jäätelöä ja pikkuleipiä, joiden huumaava tuoksu leviää teatterisaliin juuri ennen puoliaikaa. Itse teatteri on jo elämys sinänsä, mutta niin oli myös elokuva "Kite Runner".

Wanakan vierailumme osui viikonloppuun, jolloin kaupunki oli täynnä hevosia sekä pyöräilijöitä. Pyöräilykisa nimeltään Motatapu ice breaker lähti liikkeelle leirintäalueeltamme ja reitti kulkee kantritähti Shania Twainin tilan halki (muistattehan Shanian, joka tiikeripöksyissään keikisteli Amerikan autiomaassa ja lauloi "Man, I feel like a woman"?). Tungosta siis riitti. Niinpä päätimme jatkaa matkaa Queenstownin suuntaan.

Queenstownia voi yleisesti kutsua rämäpäiden pääkaupungiksi. Kaupungin kadut ovat pullollaan liikkeitä, joiden tehtävänä on järjestää mitä hulluimpia aktiviteetteja maan ja taivaan väliltä. Henkilökohtaisesti en pysty osallistumaan Linnanmäen possujunaa rankempaan elämykseen, mutta paikka on silti kiehtova. Libor oli alunperin ajatellut loikkaavansa benji-hypyn, mutta hinnasto muutti mielen. Adrenaliini maksaa täällä vähän turhan paljon.

Queenstownista käsin teimme mielenkiintoisen reissun Arrowtownin kaupunkiin, joka tunnetaan 1800-luvun puolenvälin kultakuumeesta. Paikallisesta joesta alkoi löytyä tuolloin sen verran komeita kultamöykkyjä, että kullanhuuhtojia muutti alueelle Kiinasta saakka. Kaupunki on mainio retkikohde ja tunnelma on kuin villissä lännessä.

Olimme päättäneet vuokrata tarvikkeet kullanhuuhdontaa varten ja tulla rikkaiksi. Tämä oli teoreettisesti mahdollista, sillä joesta löytyy edelleen pienehköjä kultahippuja kärsivällisille huuhtojille. Niinpä mekin löysimme itsemme joen varresta heiluttamasta pannuja ja kaivelemassa rantamutaa. Kaksi tuntia myöhemmin ranteet olivat kuitenkin jäässä ja reppu mudassa. Yritys hyvä kymmenen, silti.

Hiekkarannoilta jäätiköille

Abel Tasmanin vaelluksen jälkeen olo oli raukea. Vierailimme haukotellen Farewell Spitin hiekkadyyneillä ja palasimme sateiseen Nelsoniin. Koska harmaille sadepilville ei säätiedotuksen mukaan loppua näkynyt, päätimme lähteä ajelemaan länsirannikkoa etelän suuntaan ja ottaa pari päivää rennosti.

Maisemat ovat eteläsaarella melko erilaiset pohjoiseen verrattuna. Ajoimme länsirannikkoa alaspäin komeiden lumihuippuisten vuorien ja turkoosin meren välissä. Myös asutusta on vähemmän - vain neljäsosa Uuden Seelannin asukkaista asuu eteläsaarella, vaikka se on pinta-alaltaan pohjoista suurempi. Tästä syystä huoltoasemien löytyminen on välillä jännittävää - onko bensaa tarpeeksi seuraavaan kaupunkiin pääsemiseksi vai ei.

Frodo pyyhälsi sateen halki pysähtyen aluksi Westportin kaupunkiin, jossa ihmettelemimme hyljeyhdyskuntaa kallionkielekkeeltä käsin. Pysähdyimme myös Punakaikissa, joka tunnetaan pannukakkujen näköisistä kivimuodostelmistaan. Koska sää oli edelleen epävakainen ja märkä teltta vastenmielinen ajatus, pistimme elämän risaiseksi ja varasimme motellin Greymouthista pariksi päiväksi. Oli kyllä aika luksusta: Töllötimme hurmiossa satelliittikanavia, laitoimme lämmityksen päälle ja teimme ruokaa omassa keittiössä. Loistava ja tarpeellinen lepotauko!

Kun aurinko alkoi jälleen paistaa ja ulkoilma houkutella, varasimme itsellemme mielenkiintoisen aktiviteetin: Veitsen tekemisen. Ajoimme aamulla Barrytownin kylään, jonka työpajassa opettaja ojensi meille suojavarusteet ja pötkön terästä. Muutamaa työvaihetta lukuunottamatta veitset tehtiin täysin itse, teräspötkön lämmittämisestä ja takomisesta alkaen. Ja suomalaisia kuulemma ryhmissä riittää! Tottakai - mitäs me puukkojunkkarit.

Tämän jälkeen ajelimme Franz Josefin ja Foxin jäätiköille. Nämä valtavat jäämöhkäleet on mahdollista saada samaan kuvaan sademetsän kanssa, joten olo on alueen kävelypoluilla varsin surrealistinen. Jäätiköillä voi myös kävellä, mikäli on halukas pulittamaan komean summan opastetulle retkelle. Me kuitenkin päädyimme ihailemaan maisemia edullisemmin maasta käsin. Jäätiköt ovat varsin vaikuttavia, vaikka näin suomalaisena jää ei täysin vieras elementti olekaan. Vautsi vau.