121 kilometrin ajomatka Te Anausta Milford Soundiin on elämys itsessään. Komea vuoristomaisema ja peilityynet järvet houkuttelevat matkalaisia pysähtymään. Reitin eräällä tienpätkällä on nimi "katoavien vuorten katu" (avenue of disappearing mountains); tien kaltevuudesta ja suoruudesta johtuen horisontissa siintävät vuoret näyttävät valuvan maan alle niitä kohti ajaessa. PAITSI että me luimme tästä tienpätkästä vasta myöhemmin, oletettavasti olin juuri sillä aikaa joko kylmälaukun kimpussa tai lueskelin ihan muita juttuja.
Vietimme hyisen yön Gunn-järven rannalla muovipussit jalassa ja lähdimme kukonlaulun aikaan ajamaan Milfordia kohden, sillä olimme varanneet vuonojen parempaa töllistelyä varten parin tunnin risteilyn. Matkalla laivaterminaaliin pysähdyimme ihmettelemään Uuden Seelannin Kea-papukaijoja, jotka vaikuttivat aluksi herttaisen leikkisiltä lintusilta. Yhtäkkiä yksi näistä riiviöistä loikkasi avoimen auton oven ylärimalle ja haukkasi oven eristeestä aikamoisen palasen. Huligaani! Läimäisimme oven kiinni, puimme nyrkkiä ja jatkoimme matkaa.
Ajoimme myös reilun kilometrin pituisen, pilkkopimeän Homer-tunnelin läpi. Kaikkien Simpsons-fanien suureksi pettymykseksi on todettava, että Homer Simpsonin sijaan tunneli on nimetty William H. Homerin mukaan (Nyt vain pitäisi tietää, kuka William H. Homer sitten on...). Tunnelissa menee pupu helposti pöksyyn, valoa ei ole lainkaan ja tie vie jyrkästi alaspäin, kunnes eteen aukeaa huikea vuoristomaisema.
Itse risteily tarjosi melko kirkkaita maisemia ja korkeita vesiputouksia. Milford on kohteena siinä mielessä palkitseva, että säästä riippumatta vuonoilla on aina jotain tarjottavaa. Sateella tämä mini-Norja muuttuu vesiputousten ihmemaaksi, kun taas selkeällä säällä voi nähdä lumisia vuorten huippuja. Niskat kenossa otimme kuvia kuuluisasta Mitre Peakista (1692m) ja hörpimme teetä. Ja hiljalleen elvytimme varpaiden tuntoaistin uusiin seikkailuihin.
Posts
0 kommenttia:
Post a Comment