Dunedin ja Mount Cook

Stewart Islandin jälkeen ajoimme suoraan Dunediniin, jota kutsutaan myös nimellä "The Edinburgh of the South", etelän Edinburgh. Ryhdyinkin innolla odottamaan skotlantilaista kilttimuotia ja tuulenpuuskia, mutta mikä pettymys - ilmeisesti vertaus viittaa kaupungin arkkitehtuuriin: Jylhiä, vanhoja kivirakennuksia ja vehreitä puistoja. Dunedin myös vilisee opiskelijoita ja paikallinen Otagon yliopisto voikin pröystäillä olevansa Uuden Seelannin vanhin yliopisto. Opiskelijakaupungeissa on myös aina mukavan leppoisa tunnelma ja hyviä tarjouksia, joten me nukkavierut reppumatkailijat viihdyimme kaupungissa varsin hyvin!

Kaiken kaikkiaan eteläsaaren länsirannikko tunnetaan merieläimistään. Teoriassa on täysin mahdollista käydä esimerkiksi surffaamassa ja tervehtiä samalla valtavia merileijonia, albatrosseja tai pieniä pingviinejä. Näillä kulmilla mielenkiintoisia eläimiä onkin paljon ja niitä voi toistaiseksi päästä katsomaan varsin läheltä. Me teimme retken Otagon saaristoon, mutta meillä tämä flaksi ei näytä eläimien bongailussa käyvän. Luontokappaleet olivat meiltä piilossa, jälleen kerran. Otagon saaristo oli kuitenkin kaunis.

Dunedinista lähdimme Twizelin kylään, josta käsin moni tekee retken Mount Cookille (maorikielellä Aoraki). Twizelissa olisi voinut viettää jonkinlaisen Taru Sormusten Herrasta -teemapäivän, sillä alueen kellertävillä aroilla kuvattiin monia taistelukohtauksia elokuvaa varten. Miekka heiluen ja kypärä päässä sitä olisi voinut kuulkaa temmeltää sydämensä kyllyydestä, mutta päätin lopulta säästää energiaa (ja rahaa) muihin aktiviteetteihin, kuten kummilasten ritarileikkeihin.

Mount Cook on Uuden Seelannin korkein vuori ja kohoaa varsin kunnioitettavaan 3754m korkeuteen. Ja flaksista puheenollen, sää oli mitä mainioin! Vuorenhuippu ei läheskään aina ole näkyvissä ja matkailijat keskustelevatkin usein aiheesta teemalla "kuinkas monta kertaa ajoimmekaan sinne turhaan". Meidän onneksemme sää oli kuitenkin kirkas ja peräti helteinen, pitkästä aikaa. Tepastelimme shortsit jalassa kolmisen tuntia ja tiirailimme silmät sirrillään vuorenhuippuja ja jäätiköitä. Herra Libor riehaantui säästä jopa sen verran, että pulahti uimaan jäätikkövirtaan jäämöykkyjen keskelle. Brrrrr!