Ympyrä sulkeutuu

Täällä jälleen, Suomen kamaralla. Pesukone käy, ruoka tuoksuu ja kuljen kaikkialle Vaasan ruispala kourassa. Laitetaan katsokaas paahtimeen, ja sitten voita ja juusto päälle. Se on kyllä niin hyvää. Niin on myös salmiakki. Ja Tupla-patukat.

Viime perjantaina saavuimme siis takaisin Helsinkiin ja näin olimme palanneet jälleen lähtöpisteeseen. Vanhemmat ja veli perheineen pitivät meistä hyvää huolta - hakivat kentältä, tekivät herkkuaterian ja lämmittivät raihnaisille matkalaisille saunan. Kaiken mukavuuden keskellä koiraa rapsuttaessa olo oli epätodellinen. Onko todella totta, että ripulipäivämme ovat nyt taaksejäänyttä elämää?

Libor lensi eilen Tsekkiin oman perheensä luo ja kuljeskelee myös kaikkialle tsekkiläinen sekaleipä kourassaan (se on siis melkein yhtä hyvää kuin Vaasan ruispala, paino sanalla "melkein"). Hiljalleen olemme siirtymässä työnhakupuuhiin ja päätöksiin siitä, mihin tällainen sekavan kansalaisuuden pari siirtyisi asustelemaan. Eiköhän se tästä hiljalleen selviä.

Olin joskus ajatellut, että reissun päätteeksi tiivistän kokemani yhteen maailmoja syleilevään lauseeseen. En kuitenkaan koe viisastuneeni mitenkään dramaattisesti, joten unohtakaamme moiset julistukset. Elämyksiä oli paljon ja niitä sulattelee varmasti aika pitkään.

Vaeltelua Buenos Airesissa

Iberan rymyreissun jälkeen päätimme viettää matkan viimeiset päivät Buenos Airesissa. Päätöstä paikalleen jäämisestä edesauttoi myös Argentiinaan saapunut hyinen sää ja vastaavasti hotellihuoneestamme löytynyt harvinainen lämpöpatteri. Talvi oli tosiaan saapunut, iltaisin oli jopa pakkasta.

Buenos Airesin yksi hyvistä puolista on, ettei kaupungissa voi tuntea termiä "tekemisen puute". Kävimme aluksi sivistämässä itseämme modernin taiteen museossa MALBAssa, josta löytyneet taiteelliset kummallisuudet eivät kuitenkaan saaneet meitä vakuuttumaan paikan sivistävästä luonteesta. Paikasta löytyi muun muassa sukupuolielimillä koristeltuja käsilaukkuja sekä taulu "valon ilmentymä", jossa keltaiseksi maalatulla pohjalla oli yksi valkoinen rasti. Leukaa hierovasta muusta älykköyleisöstä poiketen vietimme aikamme lähinnä naureskellen.

Viikonloppuina Buenos Airesin taiteellinen elämä siirtyy kaduille. Aukiot ja kadun pursuavat antiikki- ja käsityökojuja ja San Telmon kujilla voi puolestaan ihailla katutanssijoita - tangoa, tottakai. Tunnelma oli kylmästä ilmasta huolimatta oikein leppoisa ja istahdimme vaeltelun lomassa syömään paikallisia empañada-pasteijoita kadunkulman kahvilaan. Siellä kului päivä nopeasti ja on todettava, että kaikki antiikista vinksahtaneet menevät taatusti Buenos Airesista täysin sekaisin!

Kävimme myös planetaariossa, mutta tajusimme vasta valojen sammuttua, että tietenkin tämä show on espanjan kielellä. Taisin nukahtaa jossain siellä Marsin ja Jupiterin välissä. Kävimme myös Holokausti-museossa, joka oli kaikessa realistisuudessaan aika karmiva paikka. Argentiinahan otti aikoinaan vastaan hyvin paljon natsirikollisia, niin tietoisesti kuin tietämättäänkin, joten seiniltä löytyi tarinoita esimerkiksi Argentiinan maaseudulla piileskelleen Adolf Eichmannin löytymisestä ja luovuttamisesta Israeliin oikeudenkäyntiä varten. Miehen löytymiseen ja luovuttamiseen liittyi aikoinaan paljon diplomaattisia jännitteitä, mutta lopulta Eichmann hirtettiin Israelissa oikeudenkäyntinsä päätteeksi.

Reissun loppua kohden täytyi vielä toteuttaa meille suositeltu sisäelin Parrilla -illallinen. Tästä olivat kaikki argentiinalaiset vouhottaneet: Argentiinasta ei kertakaikkiaan voi lähteä ilman, että olisi kokeillut mitä ihmeellisempiä lehmän osia grillattuna. Tilasimme siis sihisevän pannun täynnä lihaa, munuaisia, suolta ja muita palasia, joita emme tunnistaneet. Homma alkoi ihan lupaavasti: Oli nälkä ja edelliset pihvikokemukset olivat olleet lupaavia. Hymy kuitenkin hiljalleen hyytyi narisevia lihakönttejä jyrsiessä ja lopulta keskityin vain salaattiin. Jopa lihamies Libor irvisteli, tosin kertoi jonkun rauhasen (?) olleen ihan syötävää. Noh, tulipahan kokeiltua.

Huomenna onkin sitten lystimme loppu eli lennämme Madridin kautta takaisin Helsinkiin. Vaikka matka on ollut huikea elämys, on kuitenkin mukava ajatella palaavansa kotiin. Myös varusteiden osalta matka on aika päättää, vaatteet vetelevät viimeisiään ja sää alkaa olla liian kylmä rantaläpsyköillemme. Ruisleipä, täältä tullaan!

Vesiputouksia ja alligaattoreita

Kaupunkipäivien jälkeen oli aika lähteä liikenteeseen. Otimme suunnan pohjoiseen, lämpimimmille maille. Hyppäsimme jälleen yöbussiin, joka englanninkielisten elokuvien ja ilmaisen lämpimän aterian myötä toi meidät Puerto Iguazun kaupunkiin 17 tuntia myöhemmin. Olimme selvästi viidakon tuntumassa, ilma oli lämpimän kostea ja kaivoimmekin ensi töiksemme repusta käyttöön shortsit, rexonan ja hyttyskarkotteet.

Puerto Iguazu on nimensä mukaisesti portti Iguazun valtaville vesiputouksille. Bussiin hyppäämällä putouksille pääsee puolessa tunnissa ja viidakkopoluilla voi hortoilla vaikka kuinka kauan. Iguazu on Niagaran putouksia isompi ja uutta Indiana Jones -elokuvaa katsomaan menevät näkevät Iguazun täydessä toiminnassa elokuvan loppupuolella. Iguazu koostuu kaiken kaikkiaan 275 vesiputouksesta ja korkeimmat niistä ovat peräti 82 metrin korkuisia. Vaikuttavin vesiputous on nimeltään Garganta del diablo (paholaisen kurkku), leveys 150 m ja korkeus yli 80 m. Veden pauhu on putouksen äärellä melkoisen vaikuttava kokemus.

Putoukset sijaitsevat Brasilian ja Argentiinan rajalla ja vierailijat voivat halutessaan nähdä alueen kummankin valtion puolelta. Brasilian puolelta putoukset näyttäytyvät yhtenä massiivisena kokonaisuutena, kun taas Argentiinan puolella putouksia voi tarkastella lähempää ja eri poluilta. Koska Brasilian puolelle pääseminen vaati takseja ja toisen sisäänpääsymaksun, päätimme tyytyä Argentiinan tarjontaan. On tietenkin hankala arvioida mistä jäimme paitsi, mutta olimme päätökseemme varsin tyytyväisiä. Aurinko paistoi, vesiputoukset heijastivat sateenkaaria ja näkymät olivat komeat!

Iguazulta lähdimme sitten Iberan suoalueelle. Alue on luonnonpuisto ja tarjoaa ihmeellisiä kokemuksia eläinten ystäville. Suurin haaste Iberan lomassa on majapaikkoihin pääseminen eli Carlos Pellegrinin keskuskylään saapuminen, sillä Pellegrini sijaitsee keskellä ei-mitään kehnojen monttupolkujen keskellä. Suosituksena on ostaa yksityiskuljetus nelivetojeepiltä tai vaihtoehtoisesti liftata rekkojen lavalla kylän suuntaan. Sää oli sateinen ja mukavuudenhalu suuri, joten valitsimme jeepin ja 2.5h kuoppaisen ajomatkan. Takapenkillä pomppiessani olin vakuuttunut siitä, että tie on poikkeuksellisen huonossa kunnossa, mutta ajajamme totesi hetkeä myöhemmin että "voi veljet kun tie on tasainen, viime viikon sateessa tähän 200 kilometrin matkaan kului 7 tuntia".

Majapaikkamme oli oikein kodikas ja mukava sänky lievitti ajomatkan mukanaan tuomia pakarakipuja. Libor varasi jo saman päivän illalle veneretken yöeläimiä katsomaan, minä liityin vasta seuraavana päivänä mukaan. Kyllä taas näimme niin ihmeellisiä otuksia että ohhoh. Alue oli ensinnäkin täynnä monia lintuja ja alligaattoreita, joita löytyi joka pientareelta kasapäin. Kummallisin olento oli kuitenkin maailman suurin jyrsijä, Capybara. Kyseessä on spanielin kokoinen rotta töpöhännällä! Alue on kuulemma myös pullollaan anakondia. Joita ei tällä kertaa näkynyt. Hyvä.

Lähtöpäivän aamuna heräsimme rankkasateeseen, joten aamuksi suunniteltu ratsastusretki peruuntui ja ryhdyimme hotellin henkilökunnan kanssa jännittämään paluumatkan onnistumista. Tarkoituksen oli siirtyä nyt Mercedeksen kaupunkiin ja hypätä siellä Buenos Airesiin vievään yöbussiin. Sade ei hellittänyt sekunniksikaan koko päivänä, joten tiedossa oli mutavellissä matkailua. Minibussimme ei koskaan hotelliin ilmestynyt, joten lopulta hotellimme emäntä onnistui suostuttelemaan paikallisen jeeppimiehen viemään meidät ja samassa ongelmassa painivan brittipariskunnan Mercedeksen bussiasemalle. Auto liukui mudassa ja 120 km matkaan kului "ainoastaan" 3 tuntia. Mutta perille päästiin, auton vaihtaessa samalla väriä.

Oodi pihville

Kasvissyöjien kannattaa jättää tämä posti lukematta.

Viimeinen etappi reissullamme on Argentiina, punaviinin ja pihvin kultamaa. Olimme kuulleet niin monia legendaarisia pihvitarinoita, että odotukset olivat todella korkealla. Majoituimme San Telmon kaupunginosassa sijaitsevaan hostelliimme ja toisen päivän iltana istahdimme lähiravintolaan testaamaan pihviteoriaa. Ja voi herregyyd, joka ikinen suussa sulava tarina on täyttä totta! Sanoinkuvaamatonta, niin pehmeää, eikä tarvinnut hampaista kaivella minkäänlaisia jänteitä. Jos olisin runoilija, kirjoittaisin rakkausrunoja pelkästään paikallisille pihveille. Tämä on todellakin kulinaristien taivas: Pihvien lisäksi myös punaviini on loistavaa ja pieni karahvi maksaa ravintolassa euron verran.

Vietimme ensimmäiset päivät pääkaupunki Buenos Airesissa, joka katukuvaltaan poikkesi aika lailla edellisistä Etelä-Amerikan kohteistamme. Tiiviit yhteydet Eurooppaan ovat tuoneet katukuvaan vaaleita hiuskuontaloita ja moni puhuu joko ranskaa tai englantia. Arkkitehtuuriltaan Buenos Airesissa on myös monia kortteleita, jotka muistuttavat Pariisia. Paikalliset myös siirtyvät hyvin nopeasti aiheeseen "me muuten ollaan enemmänkin eurooppalaisia kuin latinalais-amerikkalaisia". Chilessä toistettiin samaa. Johtopäätös: Latinalaisessa Amerikassa ei ilmeisesti ole yhtään maata joka on latinalais-amerikkalainen (?).

Alkupäivinä kävelimme paljon ja löysimme tiemme Recoletan hautausmaalle, josta löytyy myös Eva Peronin eli Evitan hauta. Ikinä en ole niin kummallisella hautausmaalla käynyt, haudat olivat pienten talojen kokoisia, joten alue muistutti pikkukaupunkia kujineen päivineen. Alue oli hyvin kaunis, täynnä marmoria ja upeita veistoksia. Evitan haudan tunnisti kukista ja väkijoukosta. Muuten, tämä rouva onkin Argentiinassa hyvin ristiriitainen hahmo. Älkää antako musikaalien ja sankaritarinoiden hämätä, rouva Peron käytti myös saamaansa valtaa väärin ja henkilökohtaisen koston välineenä. Monella argentiinalaisella silmät leimahtavat ja sylki lentää aiheen noustessa esiin.

Ja kun kerran turisteja ollaan, varasimme liput Señor Tango -showta katsomaan. Tiedossa oli siis komeaa tanssia ja laulua, ja kyllä tämän perusteella Seinäjoen tangomarkkinoiden touhu on ihan oma alalajinsa:) Jalat viuhuivat hurjaan tahtiin ja hiusgeeli kiilsi. Tanssijoiden ilmeet vääntyivät välillä tuskaisiin tunteisiin ja haitari soi. Sitten tapahtui kummia: Lavalle ilmestyi nimittäin argentiinalainen Kari Tapio, nimeltään Fernando Soler! (kuva oikealla) Ilmeisesti Fernando on Argentiinan suunnalla jonkinlainen puolijumala, sillä muutamassa minuutissa yleisön naiset pyyhkivät kyyneliä silmistään ja kiljahtelivat Fernandon ojentaessa käsiään yleisön suuntaan.

Mutta sitten vasta kummia tapahtuikin. Tangoshow oli ollut varsin tyylikästä katseltavaa noin tunnin ajan, kunnes yhtäkkiä ohjelmanumerona oli jonkinlainen ihmeellinen lähes-striptease esitys. Siellä tosiaan yhtäkkiä iltapukuyleisön eteen marssitettiin tusinan verran pitsirihmoihin kääriytyneitä neitosia, jotka saksofonin soidessa availivat tankahousuisia haarojaan yleisölle. Itse tilasin lisää punaviiniä ja mietin elämän epäreiluja kysmyksiä. Siis, summa summarum: Yleisön miehet saivat tusinallisen puolialastomia naisia ja me naiset saimme Kari Tapion. Reilua?

Päiviä Limassa

Kiertomatkan jälkeen olemme viettäneet aikaamme Perun pääkaupungissa Limassa. Tähän aikaan vuodesta Perun rannikko peittyy viileään usvaan, joka hälvenee vasta kuukausien päästä. Olo onkin kuin Irlannin kesässä konsanaan.

Aikaiset herätykset kiertomatkan aikana olivat kasvattaneet univelkaa, joten ensimmäiset päivät menivät lekottelun merkeissä. Kävimme myös keilaamassa tutun ruotsalaisen pariskunnan kanssa. Tapasimme Marien ja Fredricin ensimmäistä kertaa Australian sukellusreissulla ja Limassa matkasuunnitelmamme kohtasivat uudelleen. Juttelimme lätkästä sekä lihapullien ja irtokarkkien ikävästä. Keilailun kiistaton kuningas oli kuitenkin tällä kertaa Ruotsi. Mutta menköön tällä kertaa, me voitettiin eilen lätkässä pronssia;)

Liman nähtävyydet sijaitsevat eri puolilla kaupunkia ja turvallisuussyistä turisteille suositellaan taksimatkoja paikkojen välillä. Itselleni tämä turvallisuusaspekti juolahti mieleen ensimmäistä kertaa vasta toissapäivänä, kun lähdimme bussilla kaupungin keskustaan Plaza Mayorille. Olemme nimittäin majoittuneet Mirafloresin tyylikkääseen ökykaupunginosaan, joka on kaukana Liman todellisuudesta. Miraflores on vuorattu hotelleilla ja kaupungissa käynnissä oleva kansainvälinen APEC-huippukokous tarkoittaa poliiseja joka kadunkulmassa. Keskustaretki olikin sitten täydellinen vastakohta. Bussi jätti meidät harmaalle slummialueelle, joka kartallamme on merkitty isolla "älkää menkö tänne" ruksilla. Emmekä jääneet sinne maisemia ihailemaan, vaalea tukka keikkuen kipitimme sillan yli Plaza Mayorille arkkitehtuurin pariin.

Itse Plaza Mayor oli komea, ja alueelta löytyy hienosti kunnostettuja siirtomaa-aikaisia rakennuksia. Vierailimme muun muassa San Fransiscon luostarissa ja katakombeissa. Näiltä turistialueilta ei kuitenkaan tarvitse siirtyä kuin yksi kortteli väärään suuntaan, niin näkymä on täysin toisenlainen. Kulkukoiria ja kerjäläisiä. Likaisia lapsia. Vastakohdat jotenkin vaivaavat ja ovat Perulle hyvin tyypillisiä - esimerkiksi maaseudun hökkelikylistä löytyy usein muutama ökyhotelli ja niissä majoittuville muutama ökyravintola. Moni kiertomatkoille saapuva turisti saa varmasti vääristyneen kuvan perulaisesta elämäntavasta.

Eilisen ja tämän päivän aikana olemme vielä käyneet Pachacaman raunioilla sekä Mirafloresissa sijaitsevassa "Rakkauden puistossa", johon paikallinen nuoriso menee tuntikausiksi pussailemaan. Näissä katolisissa maissa on se hauska piirre, että nuoret asuvat aina kotonaan kunnes hääkellot kilkattavat. Tämä tarkoittaa sitä, että puistoista löytyy aina valtava määrä kopeloivia, "vain" seurustelevia, kanssaihmisiä:)

Täytyy muuten vielä mainita yksi mielenkiintoinen kulttuuriero, liittyen naisen ikään. Ryhmämatkamme aikana kävin nimittäin joitakin keskusteluja paikallisten kanssa ja jos mainitsin ikäni (28), keskustelu siirtyi säälin sävyttämään voivotteluun. Siinä missä seurueemme nuorilta naisilta kysyttiin cocktailien määrästä ja elämästä yleensä, minulta tiedusteltiin naimisiinmenosta ja esikoislapsista. Ilmeisesti näin vanhana raakkina olen paikallisten mittareiden mukaan jäänyt kelkasta vuosia sitten:) Selvä pyy. Olkoon niin.

Turisteihin suhtaudutaan Perussa kaiken kaikkiaan hyvin ystävällisesti ja moni puhuu englantia, mikä on ollut aika yllättävää. Turismi tuo Peruun paljon rahaa, joten siihen myös satsataan. Summa summarum: Kyllä Perua voi suositella lämpimästi.

Perun ihmeitä

Perun kohdalla teimme poikkeuksen tee-se-itse matkanteosta ja varasimme 9 päivän kiertomatkan Gap Adventures -matkatoimiston kautta. Seitsemän kuukauden jälkeen oli kieltämättä mukavaa antaa jonkun toisen järjestää kuljetuksia ja tehdä päätökset ravintoloista ja nähtävyyksistä. Lisäksi en muista, milloin viimeksi olen nukkunut näin hyvissä sängyissä.

Rannikkoa lukuunottamatta Perun ihmeet sijaitsevat korkealla vuoristossa. 12 hengen matkaseurueemme laskeutui ensin Juliacan kaupunkiin, josta bussi kuljetti meidät Punoon, Titicaca-järven rannalle. Aktiviteetteja ei ensimmäiselle päivälle ollut suunnitteilla, sillä 3800 metrin korkeudessa oleminen aiheuttaa monelle vuoristotaudin oireita - suosituksena oli viettää ensimmäinen päivä vain levon ja kokateen merkeissä. Olo oli ihmeellinen, ikään kuin humala ja krapula olisivat iskeneet samaan aikaan - päässä huippasi ja heikotti. Pieninkin fyysinen rasitus laittoi huohottamaan ja hotellin kolmanteen kerrokseen nouseminen kesti taukoineen peräti 10 minuuttia! Yleisesti ottaen oman kehon reaktiota on näissä olosuhteissa täysin mahdotonta ennustaa, eikä esimerkiksi hyvä fyysinen kunto edesauta ohueen ilmaan sopeutumista. Meidän kohdallamme kävi niin, että minulla oireet jäivät lieviksi ja menivät nopeasti ohi, mutta Libor oli täysin kanttuvei. Illallisen jälkeen mies pyörtyi ravintolan lattialle ja hotelliin päästyään alkoi voida pahoin. Ensimmäisen vuorokauden ja lukuisten kokatee-kupillisten jälkeen Libor kuitenkin hymyili jo entiseen malliin.

Punosta käsin teimme kokopäiväretken maailman korkeimmalle järvelle, eli risteilimme Titicacalla ja pysähdyimme Taquile- ja kelluvilla Uros-saarilla. Sää oli aurinkoinen ja seurueemme edelleen puolikuntoinen, mutta maisemat upeita. Näimme myös ensimmäistä kertaa paikallista alkuperäiskulttuuria upeine pukuineen. Taquilen saarella söimme lounasta ja kävimme paikallisella torilla ostamassa käsitöitä.

Tämän jälkeen vierailimme Uros-saarilla, jotka kelluvat Punon kaupungin edustalla. Saaret on tehty olkia muistuttavasta totora-kasvista, jotka sidotaan yhteen. Jotta saaret eivät vajoaisi, uusia olkikerroksia lisätään jatkuvasti vanhojen päälle. Alun perin saaret luotiin, koska niitä oli helppo puolustaa hyökkääjiltä, mutta ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä paikalliset asukkaat saavat elantonsa lähinnä turismista. Siellä olkien keskellä tekno soi ja kokistölkit pihisivät. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että naapuririidan sattuessa saaret vain kylmän rauhallisesti sahataan irti toisistaan:)

Punosta matkustimme bussilla Cuscon kaupunkiin, joka toimi inkojen aikakauden tärkeimpänä keskuksena. Bussimatka oli huikea, kyllä tässä maassa komeaa vuoristomaisemaa riittää! Cusco oli myös varsin kaunis kaupunki, jossa on valtava määrä historiallisia rakennuksia. Kaupunkikierroksen lisäksi kävimme kaupungin ulkopuolella Pyhässä laaksossa ja pysähdyimme monissa kylissä matkan varrella. Vaikka kokemukset olivat kiehtovia, niistä jäi silti hieman kaupallinen fiilis. Kylät tekevät elantonsa pääosin myymällä tekstiilejä ja jotenkin hävetti jos astui takaisin bussiin ilman ostoskasseja.

Sitten olikin vuorossa se suurin ja kaunein, eli Machu Picchu. Päivää aikaisemmin junailimme Aguas Calientesin kyläpahaseen, jotta pääsisimme liikkeelle kukonlaulun aikaan. Kylästä pääsikin Machu Picchun sisäänkäynnille puolen tunnin järkyttävän bussimatkan (silmät kiinni jos kärsit korkean paikan kammosta) jälkeen. Ja täytyy kyllä sanoa, että Machu Picchu oli hyvin vaikuttava paikka. Ilman raunioitakin maisema on henkeäsalpaava ja paikka suorastaan huokuu historiaa. Espanjalaiset konqistadoorit eivät koskaan Machu Picchua löytäneet, joten kivirauniot ovat säilyneet erittäin hyvin. Vaeltelimme alueella monia tunteja ja Libor jopa kapusi Waynapicchu -vuorelle, jolle pääsee ainoastaan kapeita kiviportaita pitkin. Jos siellä kompastuu niin edessä on satojen metrien ilmalento ja korkean paikan kammoisilla ei ole sinne mitään asiaa. Jäinkin suosiolla laukkumieheksi vuoren juurelle.

Muistan lukeneeni joitakin vuosia sitten, että turismi pilaa Machu Picchun. Ihmiset söivät piknikkinsä raunioilla ja jättivät roskansa taakseen. Käsittämätöntä typeryyttä, vaikea ajatella välillä mitä ihmisten päässä liikkuu. Noh. Näin ei kuitenkaan ole enää asian laita, roskia ei näkynyt missään ja valvonta oli tiukkaa. Amerikkalaisturistit joutuvat tänä päivänä jättämään burgerikääreensä portin roskakoreihin.

Adios nakkisämpylät:)

Aavikon jälkeen lähdimme hiljalleen takaisin Santiagon suuntaan ja totesimme samalla, että kaksi viikkoa Chilessä ei kyllä riitä mihinkään. Maa kun on noin 4700 km pitkä, joten eihän tässä olla ehditty kuin köröttää jonkin verran pohjoiseen. Suurin haaste Chilen lomassa onkin valita, miten aikansa täällä käyttää.

Pysähdyimme aluksi Serenan kaupungissa, joka herää kesäisin eloon hiekkarantojensa myötä. Nyt on kuitenkin syksy, joten bikinit jäivät edelleen rinkan pohjalle. Meillä ei tosiaan käynyt tuuri säiden puolesta, sillä varaamamme tähtien tarkkailu -retki ei toteutunut taivaalla lymyilevän pilvilautan vuoksi. Lähinnä keskityimme chileläiseen kotiruokaan, jota hostellin lähistöllä sijaitseva kuppila nälkäisille vierailleen tarjosi. Lihapatoja, kanakeittoa ja guacamoletäytteisiä completo-nakkisämpylöitä meni kilokaupalla ja vyöryimme usein hostelliin siestan viettoon.

Serenan jälkeen matkasimme vapuksi Valparaison satamakaupunkiin, jossa myös maan kongressi sijaitsee. Kaupungin arkkitehtuuri on mielenkiintoinen, sillä kaupungin rinteet ovat täynnä värikkäitä, vieri vieressä sijaitsevia taloja. Historiallinen kortteli onkin Unescon maailmanperintölistalla. Hostellin sijasta majoituimme yksityiseen kotiin kaupungin keskustaan ja talon isoäiti piti meistä oikein hyvää huolta. Viereiseen huoneiseen majoittui chileläinen pariskunta, joka on 1980-luvun alusta lähtien asunut Australiassa. Aamupalalla kuulimmekin varsin mielenkiintoisia tarinoita Chilen kovista ajoista ja nykypäivästä. Nämä juttutuokiot ovat kyllä niitä hetkiä, joita ei joka päivä koe.

Valparaisosta lähdimme Santiagoon, mutta pysähdyimme matkalla Casablancan kylässä, jossa Liborin amerikkalaisen kaverin perhe asuu. Ajattelimme juoda kupin kahvia kaverin sedän "Willy´s"-ravintolassa ja lähteä sitten jaloista pois, mutta vielä mitä! Sedän vaimo vietti päivän kanssamme - kävimme aluksi chileläisellä viinitilalla Casas del Bosque maistelemassa paikallisia viinejä (hik!), ja sukulaiskierroksen jälkeen perhe tarjosi meille jättiaterian ravintolassaan. Vaikka yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa lukuunottamatta ollut, meillä oli kyllä oikein hauskaa. Kulttuuri on tässä mielessä täysin erilainen kuin yksilöllisyyttä korostavassa pohjolassa. Perhe vaikutti olevan aidosti iloinen tavatessaan sukulaispoikansa kavereita ja vieraanvaraisuus teki nöyräksi. Yksi ikimuistoisimmista päivistä koko reissulla!

Nyt olemme jälleen Santiagossa pesemässä pyykkiä ja vaihtamassa valuuttaa huomenna alkavaa Perua varten. Uutiset kertovat, että Etelä-Chilessä sijaitseva tulivuori on purkautunut ja paikallisia evakuoidaan muihin kaupunkeihin. Näin mannerlaattojen yhtymäkohdassa luonto onkin usein samalla upea että armoton.

Uusi manner, uudet seikkailut

12 tunnin lennon jälkeen paistatimme päivää Santiagon auringonpaisteessa. Kylläpäs tuntui mukavalta laittaa taas aurinkorasvaa nenänpäähän. Uuden Seelannin säätila kun alkoi loppuviikkoina jo olla kovin syksyinen. Ryhdyinkin jo salaa toivomaan villahousujen poisheittämistä.

Tyynenmeren ylittäminen tarkoitti sitä, että siirryimme ajassa 16h taaksepäin. Olimme siis tavallaan perillä aikaisemmin kuin mitä olimme lähteneet. Tämän johdosta kärsimme kumpikin rankasta aikaerorasituksesta. Vaikka kuinka yritimme päästä tavalliseen unirytmiin saman tien, päiväunien kiusausta vastustaen, uuteen aikaan tottumiseen on kulunut peräti viikko.

Jossain siellä jetlag-pöhnän keskellä päätimme kuitenkin lähteä kiertelemään Santiagon kaupunkia. Kiinan päiviä leimanneet maraton-kävelyt otettiin jälleen käyttöön ja kamera räpsi kuvia ahkerasti. Keskustassa vaeltelun jälkeen löysimme itsemme Cerro San Cristobalin kukkulalta kaupungin pohjoisosasta. Kukkulan laella on 22 metriä korkea neitsyt Marian patsas ja näkymät kukkulalta ovat varsin vaikuttavat. Siellä voi ihmislapsi viettää aika tovin horisonttia tiiraillen. Santiagossa asuu lähes 5 miljoonaa ihmistä, mikä tarkoittaa komean kaupunkisilhuetin lisäksi myös aikamoista saastepilveä.

Kävimme myös museossa, joka on erikoistunut Etelä-Amerikan alkuperäiskulttuurien historiaan. Museo oli mielenkiintoinen siitä syystä, että sen tarjoama historia oli täysin uutta tietoa - Etelä-Amerikan historia on tainnut kouluaikoina jäädä muiden alueiden jalkoihin. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että aina arkeologiset kupit ja lautaset eivät jaksa kiinnostaa. Onhan se kieltämättä ihan mielenkiintoista ajatella, että edessäsi oleva ruskea kuppi on satoja vuotta vanha ja siitä on juotu monet kerrat, mutta kyllä kymmenen kuppivitriinin jälkeen olo on kyllä jo aika puutunut:)

Espanjan kieli on kyllä tarjonnut meille monia haasteita. Minähän en ole opiskellut epsanjaa päivääkään, Libor on kuitenkin käynyt aikanaan jonkinlaisen alkeiskurssin. Olemmekin käyttäneet ahkerasti ostamaamme sanakirjaa. Tilanne ei kuitenkaan ole millään tavalla lohduton, sillä opimme uutta joka päivä - sanat muistuttavat englannin sanoja ja kielioppi vaikuttaa aika loogiselta. Minä olen lähinnä sellaisella "missä vessat ovat" ja "yksi nakkisämpylä ja olut kiitos" -tasolla, mutta kielinero Libor on tässä viime päivinä ampaissut aivan omaan "keskustellaanko Chilen poliittisesta tilanteesta" -luokkaansa. Mies papattaa espanjaa mennen tullen, ymmärtää aivan käsittämättömiä lauseita ja nauraa hörisee oikeissa kohdissa. Eli matkahan sujuu varsin mukavasti. Jos tämä touhu olisi pelkästään minun taidoistani kiinni, tämä matkanteko olisi yhtä nakkisämpylää ja vessassakäyntiä.

Santiagon jälkeen oli aika lähteä liikenteeseen, joko pohjoiseen tai etelään. Nähtävää olisi joka suunnalla, mutta me päädyimme 23 tunnin bussimatkaan Atacaman aavikkoa kohti. Vaikka Etelä-Amerikan bussit ovat usein täynnä kanahäkkejä ja täysiä virtsarakkoja, Chile poikkeaa tästä imagosta täysin. Siellä me köllimme sängyiksi taittuvilla penkeillä, ruokatarjoilun ja elokuvien keskellä. Kyllä kelpasi.

Atacama on maailman kuivin autiomaa ja kylämme San Pedro de Atacama sijaitsee noin 2300m merenpinnan yläpuolella. Ilma on täten hyvin kuivaa ja ohutta, lisäksi yöt ovat hyvin kylmiä. Villahousut ovat siis edelleen käytössä. Jo ensimmäisen päivän iltana lähdimme aavikkoretkelle, joka vei meidät Kuolemanlaaksoon (Valle de la Muerte), Carin kanjoniin ja Kuulaakson (Valle de la luna) katsomaan auringonlaskua. Maisema kanjonissa oli kiehtova, sillä maaston suola sai maan näyttämään samalta kuin ensilumen jälkeen. Pysähdyimme myös kuuntelemaan suolan paukkumista kivien välissä. Kokemus oli ainutlaatuinen.

Kävimme myös San Pedro de Atacaman museossa - lisää kuppeja ja lautasia:) Toisaalta saimme myös lukea alueen mielenkiintoisesta historiasta. Eilen vuokrasimme pyörät ja teimme 30km lenkin lähistöllä sijaitseville inkaraunioille ja Paholaisen rotkoon. Navigontivirheen johdosta päädyimme pariksi tunniksi motocross-henkiseen pöpelikköön, jossa muta roiskui ja pyöriä piti kantaa virran yli. Meillä kesti tosiaan tunti ymmärtää, että ehkä tämä polku ei ole pyörävuokraamon mainostama "leppoisa pikku pyörätaival". Poskissa oli kuraa ja silmissä hiekkaa. Meikäläisen takapuoli oli myös sen verran ruvella, että satulalle istahtaminen oli täysin mahdoton ajatus. Jotenkin hoipersimme takaisin kylään, söimme jättiaterian ja lopulta nukuimme kuin tukit aamuun saakka - ensimmäistä kertaa Chilen reissun aikana.

9000 km myöhemmin

Uuden Seelannin kierroksemme on saatettu nyt päätökseen ja olemme jälleen Aucklandissa. Tiirailimme Frodon mittareita ja matkaa taitettiin peräti 9000 kilometriä!

Matkalla Aucklandiin kävimme vielä Otorohangan ja Hamiltonin kaupungeissa. Otorohanga kiinnosti puhtaasti siitä syystä, että kaupungissa on kiwilintujen talo. Lukuisat David Attenborough -henkiset kävelyretkemmehän eivät olleet tuottaneet hedelmää, joten oli jo aikakin tervehtiä tätä lentokyvytöntä lintua. Hiivimme hämärässä huoneessa ja seurasimme, kuinka kookas ystävämme kaiveli mullasta matoja pitkällä nokallaan. Normaalisti kiwi nukkuu päivisin, mutta kiwitalon pimeät huoneet pitävät huolen siitä, että sisäiset kellot ovat kiweillä sekaisin ja muutama lintu on aina hereillä päiväsaikaan:)

Hamiltonissa puolestaan kävimme Hamilton Gardensissa, vehreällä puistoalueella, johon on istutettu toinen toistaan erikoisempia puutarhoja. Syksyä oli ilmassa, joten kipitimme alueen halki sadekuuroja väistellen. Päätimme saman tien ajaa suoraan Aucklandiin ja ryhtyä autonmyyntipuuhiin.

Uudessa Seelannissa moni reissaaja ostaa auton maahan tullessaan ja myy sen poistuessaan. Huhtikuu eli Uuden Seelannin syksy on tästä syystä huono aika auton myymiseen - Silloin on autoja tarjolla pilvin pimein, mutta ostajia ei niinkään. Onneksemme meillä oli tavallinen henkilöauto pakettiauton sijaan, joten auton sai helposti myytyä paikallisille asukeille. Hyvästi Frodo!

Auton yllättävän nopea myyminen tarkoitti sitä, että meidän tuli viihdyttää itseämme Aucklandissa lähes kolme viikkoa ilman autoa. Majoituimme edullisesti tuttuun hostelliin ja kumma kyllä, aika on sujunut varsin rattoisasti! Uni maittaa. Samoin sohvalla venyminen ja elokuvien katseleminen on ollut mukavaa ajanvietettä. Lähistöllä on myös uimahalli ja sauna, joten ajoittain olen löytänyt itseni Liborin uimakoulusta, krooliharjoituksista. Aikaisemmin olen vetänyt henkeä aina vedenpinnan alla, mikä ei ymmärrettävästi ole tehnyt kokemuksesta kovin nautittavaa. Nyt homma sujuu hieman paremmin ja uimavalvojatkin voivat nykyään keskittyä muihin uimareihin.

Lisäksi kävimme rugby-pelissä. Vaikka asuin Irlannissa yli kaksi vuotta, en ikinä Dublinin sateisille stadioneille eksynyt. Tätä jotkut irlantilaiset pitävät lähes kuolemansyntinä. Varasimme siis liput Auckland Bluesin ja Canberra Brumbiesin matsiin, jotta tämä karmea virhe tulisi korjatuksi.

Puitteet olivat komeat, Eden Park lähes täynnä. Maskotti heilui ja ottelupallo tuotiin laivaston helikopterilla keskelle kenttää. Tarjolla kunnon evästä, olutta ja makkaraa. Uuden Seelannin ja Australian välisiin urheilukoitoksiin suhtaudutaan täällä näköjään hieman samaan malliin kuin kotona Suomi-Ruotsi matseihin - eli tunteella. Aluksi mietimme, että 'voi voi kun ei kukaan selosta ottelua', mutta eipä aikaakaan kun ympärillä olevat Aucklandin pojat alkoivat raivoisaan kommentointiin. Nuo Australian perkeleet! Puolueellinen tuomari! Sika! Mene kotiin! Auckland siis hävisi, ja vaatimaton mielipiteeni oli että Canberra pelasi paremmin. Kaiken kaikkiaan peli ei ollut sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, sillä suurin osa pisteistä tehtiin rangaistuspotkuista komeiden touchdown-heittäytymisten sijaan. Mutta uusi kulttuurielämys on joka tapauksessa nyt koettu.

Kävimme lisäksi teknologian ja liikenteen MOTAT-museossa (Museum of Transportation and Technology) sekä vietimme päivän Aucklandin museossa. Sieltä löysin äärimmäisen mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän valokuvanäyttelyn, jossa käsiteltiin Uuden Seelannin historiaa ydinvoimaa vastustavan maana. Seinät olivat täynnä valokuvia eri protesteista 1980-luvulla ja niiden taustoista. Etenkin Ranskan ydinkokeet Tyynellämerellä saivat Uuden Seelannin asukkaat suunniltaan ja Ranskan toimintaa vastustaneiden marssit olivat valtavia massakokoontumisia. Vihaisissa väkijoukossa näkyi niin maan huippujohtoa kuin valtavia lakanoita, joissa päästiin asian ytimeen: 'Jos teidän ydinkokeenne ovat kerran niin turvallisia, niin miksi ette testaa niitä Pariisissa?'. Vaikuttaa siltä, että sanonta 'pieni mutta pippurinen' pätee tähän valtioon kuin nenä päähän ja ihailen tätä siviilirohkeutta vilpittömästi.

Olemme nyt seikkailleet Uudessa Seelannissa lähes kolme kuukautta ja huomenna matka jatkuu Chileen. Uusi-Seelanti on ollut äärimmäisen helppo matkakohde ja erilaista nähtävää on valtavasti. Jokaiselle jotakin. Levon jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että nyt on hyvä lähteä uusiin seikkailuihin.

Whangamomonan tasavalta

Tästä on pakko kertoa oikein erikseen.

Ajoimme New Plymouthista pohjoiseen 'Unohdetun maailman maantien' kautta. Tienpätkä on nimetty näin juhlallisesti, sillä matkan aikana on mahdollista nähdä monia historiallisia nähtävyyksiä, kuten vanhojen maorikylien jäänteitä ja upeita maatiloja.

Lisäksi maantie vie matkalaiset Whangamomonan tasavaltaan. Tämä pikkupläntti julistautui puolivitsinä itsenäiseksi vuonna 1988, protestiksi Taranakin alueen epäreilulle kuntajaolle. Eikö olekin mahtavaa! Jos byrokratia alkaa ärsyttämään liikaa, pistetään valtio pystyyn.

Whangamomonan tasavallassa asukkaita on tilastojen mukaan 40, lukuisten lampaiden lehmien, vuohien ja opossumien lisäksi. Itsenäisyyspäivää vietetään tammikuussa ja vierailijoiden täytyy tällöin ostaa passi alueella liikkumiseksi. Tästä passiasiasta ei kuulkaa luisteta - valtion rajoilla tönöttää kaksi katosta, joiden räystäissä lukee että 'Whangamomonan tulli'. Itsenäisyyttä juhlistetaan mielenkiintoisten aktiviteettien siivittämänä: Luvassa on muun muassa kumisaappaan heittoa ja lammasravit!

Whangamomonalla on myös presidentti, joka tällä hetkellä on henkilö nimeltään Murt Kennard. Tosin vuosien aikana presidentin virkaa on myös hoitanut villakoira 'Tai the Poodle'!

Ja kuka sanoi että politiikan tulee olla vakavaa?

Onko tuo Fuji-vuori?

Mitä elokuviin tulee, suurin osa ihmisistä tietää, että Taru Sormusten herrasta kuvattiin Uuden Seelannin maisemissa. Mutta kaikki eivät tiedä, että muitakin kassamagneetteja on tehty täälläpäin - listalla muun muassa 'Narnia', 'Piano' ja Tom Cruisen tähdittämä pätkä 'Viimeinen Samurai'. Ja mikäs niitä on filmatessa näissä maisemissa - olo on usein kuin satukirjan sivuilla. Tuskin räpäyttäisin silmääni kahdesti, jos näkisin näissä metsissä menninkäisiä ja keijuja. Ne jotenkin vain kuuluisivat samaan ympäristöön.

Ylitettyämme uudelleen Cookin salmen pohjoissaarelle, ajoimme Wanganuin kautta New Plymouthin kaupunkiin. Sään lämpeneminen oli ilmiselvää, joten villahousut viikattiin takaisin sinne, mihin ne kuuluvatkin: rinkan pohjalle.

New Plymouthista teimme retken Taranakin vuorelle, joka on lähes täydellinen kopio Japanin Fuji-vuoresta. Juuri tästä syystä 'Viimeinen Samurai' tehtiin näillä kulmilla ja paikalliset lehdet uutisoivat edelleenkin tiuhaan Tom Cruisen ..öö... kiehtovasta elämästä. Heräsimme kukonlaulun aikaan ja ajoimme vuoren juurelle, mutta puolen tunnin patikoinnin jälkeen käännyin huonovointisena takaisin, samalla kun Libor jatkoi matkaa ja valloitti Taranakin meidän kummankin puolesta.

Tästä eteenpäin Libor otti vastuun aktiviteettien suorittamisesta, samalla kun minä lepäilin jonkinlaisen flunssanpoikasen kourissa leirintäalueen mökissä. Vaikka säätiedotus ei luvannut muuta kuin rankkasadetta sateen perään, mies kävi siitä huolimatta surffaustunnilla New Plymouthin aalloissa ja roikkumassa köysissä Waitomon kiiltomatoluolissa. Minun maailmani koostui samalla päiväunista, Earl Grey -teepusseista ja television komediasarjoista.

Kohti pohjoissaarta

Pääsiäisen vietimme Christchurchissa, eteläsaaren ylivoimaisesti suurimmassa kaupungissa. Olimme selvästi suurkaupungissa, mikä oli selvästi havaittavissa tieliikenteessä. Näköjään tämä surffaamista ja grillaamista rakastava lammaskansa muuttuu Christchurchin liikenteessä keskisormi ojossa ajaviksi tööttäilijöiksi. Istuimme pääsiäisruuhkissa ja ihmettelimme ilmiötä nimeltä lomastressi.

Christchurchissa kiertelimme kaupungilla ja teimme päiväretken lähistöllä olevaan Akaroan saaristoon. Christchurchin mielenkiintoisin nähtävyys oli kuitenkin Antarctic Center, etelänapamantereelle omistettu tutkimuskeskus. Pääsimme tunnelmaan jo vierailua edeltävänä iltana, jolloin illastimme vaihtoaikaisen tuttuni Harleyn kanssa. Harley on pesunkestävä uusiseelantilainen ja työskenteli hiljattain etelänapamantereella 5 kuukautta. Kuuntelimme huikeita tarinoita silmät selällään ja totesimme, ettei niihin olosuhteisiin ihan joka poika tai tyttö lähde.

Antarctic Center oli kyllä oikein näppärä seikkailu. Moni pitää paikkaa ylihintaisena turistirysänä, mutta me olisimme voineet viettää siellä tuntikausia. Näin pohjoisen asukkina oli hauskaa aluksi viettää viisiminuuttinen lumimyrsky-simulaattorissa. Kaikki saivat niskaansa untuvatakin, jonka jälkeen mentiin kylmään huoneeseen ja tuijoteltiin pakkasmittaria. Japanin ja Intian turistit lähtivät puolipaniikissa huoneesta pois, kun mittari laski -17 asteeseen. Me taas ryhdyimme haaveilemaan murtomaahiihdosta.

Keskuksen tietomäärä on huikea. Tiesittekö esimerkiksi, että Suomella on oma tutkimusasemansa etelänapamantereella, nimeltään "Aboa"? Tai tiesittekö, että etelänapamanner on kuivin ja tuulisin manner? Minulle ei ollut haisuakaan koko aiheesta, joten kävelin kuin lumottuna huoneesta toiseen. Katselimme myös videoita alueen eläimistöstä, elämästä tutkimusasemilla ja muista luonnonihmeistä. Lisäksi näimme Uuden Seelannin pingviinejä, joita on tuotu loukkaantuneina tutkimuskeskukseen eri puolilta maata. Ja kuin pisteenä iin päälle, näimme sattumalta lentokoneen, joka lentää etelänapamantereelle joitakin kertoja viikossa (ja talvella ei ollenkaan). Antarctic Centerin parkkipaikka on aivan lentokentän vieressä, joten ajoitus ei olisi voinut olla parempi.

Christchurchin jälkeen ajoimme kylpyläkaupunki Hanmer Springsiin, jonka kuumissa altaissa lepuutimme luitamme. Sää oli kuitenkin jälleen kylmä ja sateinen, joten hyisen yön jälkeen suuntasimme aurinkoon eli rannikolle Kaikouran kaupunkiin. Kaikourassa moni lähtee valasristeilylle, sillä alueen vesissä uiskentelee niin eri valaita kuin delfiinejäkin. Tähän aikaan vuodesta valaita harvemmin näkyy, joten tyydyimme rannikkokävelyyn ja hylkeiden bongailuun. Kävely oli komea ja maisemat täysin erilaisia kuin mitä olimme aiemmin nähneet. Ja hylkeitä oli hauska seurata. Kertakaikkiaan mainioita eläimiä. Lötköttelevät kyljellään ja naureskelevat kameroille ja turistilaumoille. Ja syystä - turistikäyttäytyminen on kieltämättä hyvin usein naureskelun arvoista:)

Dunedin ja Mount Cook

Stewart Islandin jälkeen ajoimme suoraan Dunediniin, jota kutsutaan myös nimellä "The Edinburgh of the South", etelän Edinburgh. Ryhdyinkin innolla odottamaan skotlantilaista kilttimuotia ja tuulenpuuskia, mutta mikä pettymys - ilmeisesti vertaus viittaa kaupungin arkkitehtuuriin: Jylhiä, vanhoja kivirakennuksia ja vehreitä puistoja. Dunedin myös vilisee opiskelijoita ja paikallinen Otagon yliopisto voikin pröystäillä olevansa Uuden Seelannin vanhin yliopisto. Opiskelijakaupungeissa on myös aina mukavan leppoisa tunnelma ja hyviä tarjouksia, joten me nukkavierut reppumatkailijat viihdyimme kaupungissa varsin hyvin!

Kaiken kaikkiaan eteläsaaren länsirannikko tunnetaan merieläimistään. Teoriassa on täysin mahdollista käydä esimerkiksi surffaamassa ja tervehtiä samalla valtavia merileijonia, albatrosseja tai pieniä pingviinejä. Näillä kulmilla mielenkiintoisia eläimiä onkin paljon ja niitä voi toistaiseksi päästä katsomaan varsin läheltä. Me teimme retken Otagon saaristoon, mutta meillä tämä flaksi ei näytä eläimien bongailussa käyvän. Luontokappaleet olivat meiltä piilossa, jälleen kerran. Otagon saaristo oli kuitenkin kaunis.

Dunedinista lähdimme Twizelin kylään, josta käsin moni tekee retken Mount Cookille (maorikielellä Aoraki). Twizelissa olisi voinut viettää jonkinlaisen Taru Sormusten Herrasta -teemapäivän, sillä alueen kellertävillä aroilla kuvattiin monia taistelukohtauksia elokuvaa varten. Miekka heiluen ja kypärä päässä sitä olisi voinut kuulkaa temmeltää sydämensä kyllyydestä, mutta päätin lopulta säästää energiaa (ja rahaa) muihin aktiviteetteihin, kuten kummilasten ritarileikkeihin.

Mount Cook on Uuden Seelannin korkein vuori ja kohoaa varsin kunnioitettavaan 3754m korkeuteen. Ja flaksista puheenollen, sää oli mitä mainioin! Vuorenhuippu ei läheskään aina ole näkyvissä ja matkailijat keskustelevatkin usein aiheesta teemalla "kuinkas monta kertaa ajoimmekaan sinne turhaan". Meidän onneksemme sää oli kuitenkin kirkas ja peräti helteinen, pitkästä aikaa. Tepastelimme shortsit jalassa kolmisen tuntia ja tiirailimme silmät sirrillään vuorenhuippuja ja jäätiköitä. Herra Libor riehaantui säästä jopa sen verran, että pulahti uimaan jäätikkövirtaan jäämöykkyjen keskelle. Brrrrr!

Eteläkärkeen

Milfordissa alkoi olla selvää, että trooppinen varustetasomme ei olisi riittävä pitkäaikaiselle eteläsaarella hengailulle. Olemmekin päättäneet suorittaa loput eteläsaaren kohteista varsin tarmokkaaseen tahtiin, jotta pääsisimme takaisin rantaläpsykkämuotiin eli pohjoissaarelle.

Milfordista hurautimme autolla ensin Goren kaupunkiin, joka sijaitsee Clinton ja Bush -nimisten kaupunkien läheisyydessä. Teen tästä johtopäätöksen siitä, että Uuden Seelannin kansa on poliittisesti valveutunut laji ja mielestäni seuraava looginen askel on nimetä täkäläisiä kaupunkeja suomalaisten poliitikkojen mukaan; Isohookana-Asunmaa, tekstari-Kanerva ja Hyssälä saattavat hyvinkin olla tulevan vuoden turistirysiä.

Seuraavana aamuna starttasimme Steward Island -saarelle, joka sijaitsee tunnin heittelehtivän lauttamatkan päässä Bluffin satamakaupungista. Saari on valtava kansallispuisto ja se tunnetaan ennen kaikkea lintubongareiden mekkana. Majoituimme Obanin kalastajakylään ja teimme sieltä käsin kävelyretkiä eri puolelle saarta. Lintulajien monipuolisuus oli ilmeinen, aamulla voi herätä mitä ihmeellisimpiin linnun liverryksiin.

Stewart Islandilla on myös oma kiwi-lajinsa. Normaalisti kiwilintu liikkuu vain öisin, mutta Stewart Islandin laji on aktiivinen myös päiväsaikaan. Teimme pitkiä kävelyretkiä ja hiivimme pusikoissa, mutta sinnikkäistä luontoretkistä huolimatta tämä laji ei meille näyttäytynyt. Sen sijaan näimme weka-linnun, joka keikisteli kameralle uteliaana ja vaikutti olevan imarreltu sitä kohtaan osoitetusta huomiosta.

Stewart Island oli eteläisin kohteemme enkä tiedä, pääsenkö enää tuon lähemmäksi etelänapamannerta. Odotamme kuitenkin innolla pohjoisempia ja lämpimämpiä leveysasteita. Läpsykät here I come!

Milford Sound

Queenstownista moni tekee retken joko Milford Sound - tai Doubtful Sound - nimisille vuonoille. Näistä ainoastaan Milfordiin pääsee autolla ajaen, joten se on myös lompakolle ystävällisempi vaihtoehto. Niinpä Frodomme starttasi Queenstownin jälkeen Fiordlandin kansallispuistoa kohti.

121 kilometrin ajomatka Te Anausta Milford Soundiin on elämys itsessään. Komea vuoristomaisema ja peilityynet järvet houkuttelevat matkalaisia pysähtymään. Reitin eräällä tienpätkällä on nimi "katoavien vuorten katu" (avenue of disappearing mountains); tien kaltevuudesta ja suoruudesta johtuen horisontissa siintävät vuoret näyttävät valuvan maan alle niitä kohti ajaessa. PAITSI että me luimme tästä tienpätkästä vasta myöhemmin, oletettavasti olin juuri sillä aikaa joko kylmälaukun kimpussa tai lueskelin ihan muita juttuja.

Vietimme hyisen yön Gunn-järven rannalla muovipussit jalassa ja lähdimme kukonlaulun aikaan ajamaan Milfordia kohden, sillä olimme varanneet vuonojen parempaa töllistelyä varten parin tunnin risteilyn. Matkalla laivaterminaaliin pysähdyimme ihmettelemään Uuden Seelannin Kea-papukaijoja, jotka vaikuttivat aluksi herttaisen leikkisiltä lintusilta. Yhtäkkiä yksi näistä riiviöistä loikkasi avoimen auton oven ylärimalle ja haukkasi oven eristeestä aikamoisen palasen. Huligaani! Läimäisimme oven kiinni, puimme nyrkkiä ja jatkoimme matkaa.

Ajoimme myös reilun kilometrin pituisen, pilkkopimeän Homer-tunnelin läpi. Kaikkien Simpsons-fanien suureksi pettymykseksi on todettava, että Homer Simpsonin sijaan tunneli on nimetty William H. Homerin mukaan (Nyt vain pitäisi tietää, kuka William H. Homer sitten on...). Tunnelissa menee pupu helposti pöksyyn, valoa ei ole lainkaan ja tie vie jyrkästi alaspäin, kunnes eteen aukeaa huikea vuoristomaisema.

Itse risteily tarjosi melko kirkkaita maisemia ja korkeita vesiputouksia. Milford on kohteena siinä mielessä palkitseva, että säästä riippumatta vuonoilla on aina jotain tarjottavaa. Sateella tämä mini-Norja muuttuu vesiputousten ihmemaaksi, kun taas selkeällä säällä voi nähdä lumisia vuorten huippuja. Niskat kenossa otimme kuvia kuuluisasta Mitre Peakista (1692m) ja hörpimme teetä. Ja hiljalleen elvytimme varpaiden tuntoaistin uusiin seikkailuihin.

Alppimaisemia ja kultakuumetta

Kansalaiset. Medborgare. Nyt on pylly jäässä.

Jäätiköiltä siirryimme Wanakan vuoristokylään, jonka hiihtosesonki pyörähtää käyntiin muutaman kuukauden päästä. Nyt olemmekin leveysasteilla, joka saa talvisin pysyvän lumipeitteen. Uuden ilmaston myötä uskon myös rikkoneeni kerrospukeutumisen ennätyksen: Kääräistään illalla näppärästi jalat viiteen sukkapariin ja muovipusseihin, laitetaan päälle kaikki vaatteet mitä rinkasta löytyy ja ryömitään telttaan sumopainijan ketteryydellä. Sitten täytyy vain toivoa, ettei yöllä tarvitse herätä vessaan.

Wanakan ehdottomiin elämyksiin kuuluu uskomattomien kävelyreittien ja mahtavan järven ohella elokuvateatteri Cinema Paradiso. Teatterisali on täynnä sohvia ja tyynyjä - salin nurkkaan on raahattu jopa auto drive-in kokemusta kaipaaville. Puoliajalla voi ostaa herkullisia kotitekoisia aterioita, jäätelöä ja pikkuleipiä, joiden huumaava tuoksu leviää teatterisaliin juuri ennen puoliaikaa. Itse teatteri on jo elämys sinänsä, mutta niin oli myös elokuva "Kite Runner".

Wanakan vierailumme osui viikonloppuun, jolloin kaupunki oli täynnä hevosia sekä pyöräilijöitä. Pyöräilykisa nimeltään Motatapu ice breaker lähti liikkeelle leirintäalueeltamme ja reitti kulkee kantritähti Shania Twainin tilan halki (muistattehan Shanian, joka tiikeripöksyissään keikisteli Amerikan autiomaassa ja lauloi "Man, I feel like a woman"?). Tungosta siis riitti. Niinpä päätimme jatkaa matkaa Queenstownin suuntaan.

Queenstownia voi yleisesti kutsua rämäpäiden pääkaupungiksi. Kaupungin kadut ovat pullollaan liikkeitä, joiden tehtävänä on järjestää mitä hulluimpia aktiviteetteja maan ja taivaan väliltä. Henkilökohtaisesti en pysty osallistumaan Linnanmäen possujunaa rankempaan elämykseen, mutta paikka on silti kiehtova. Libor oli alunperin ajatellut loikkaavansa benji-hypyn, mutta hinnasto muutti mielen. Adrenaliini maksaa täällä vähän turhan paljon.

Queenstownista käsin teimme mielenkiintoisen reissun Arrowtownin kaupunkiin, joka tunnetaan 1800-luvun puolenvälin kultakuumeesta. Paikallisesta joesta alkoi löytyä tuolloin sen verran komeita kultamöykkyjä, että kullanhuuhtojia muutti alueelle Kiinasta saakka. Kaupunki on mainio retkikohde ja tunnelma on kuin villissä lännessä.

Olimme päättäneet vuokrata tarvikkeet kullanhuuhdontaa varten ja tulla rikkaiksi. Tämä oli teoreettisesti mahdollista, sillä joesta löytyy edelleen pienehköjä kultahippuja kärsivällisille huuhtojille. Niinpä mekin löysimme itsemme joen varresta heiluttamasta pannuja ja kaivelemassa rantamutaa. Kaksi tuntia myöhemmin ranteet olivat kuitenkin jäässä ja reppu mudassa. Yritys hyvä kymmenen, silti.

Hiekkarannoilta jäätiköille

Abel Tasmanin vaelluksen jälkeen olo oli raukea. Vierailimme haukotellen Farewell Spitin hiekkadyyneillä ja palasimme sateiseen Nelsoniin. Koska harmaille sadepilville ei säätiedotuksen mukaan loppua näkynyt, päätimme lähteä ajelemaan länsirannikkoa etelän suuntaan ja ottaa pari päivää rennosti.

Maisemat ovat eteläsaarella melko erilaiset pohjoiseen verrattuna. Ajoimme länsirannikkoa alaspäin komeiden lumihuippuisten vuorien ja turkoosin meren välissä. Myös asutusta on vähemmän - vain neljäsosa Uuden Seelannin asukkaista asuu eteläsaarella, vaikka se on pinta-alaltaan pohjoista suurempi. Tästä syystä huoltoasemien löytyminen on välillä jännittävää - onko bensaa tarpeeksi seuraavaan kaupunkiin pääsemiseksi vai ei.

Frodo pyyhälsi sateen halki pysähtyen aluksi Westportin kaupunkiin, jossa ihmettelemimme hyljeyhdyskuntaa kallionkielekkeeltä käsin. Pysähdyimme myös Punakaikissa, joka tunnetaan pannukakkujen näköisistä kivimuodostelmistaan. Koska sää oli edelleen epävakainen ja märkä teltta vastenmielinen ajatus, pistimme elämän risaiseksi ja varasimme motellin Greymouthista pariksi päiväksi. Oli kyllä aika luksusta: Töllötimme hurmiossa satelliittikanavia, laitoimme lämmityksen päälle ja teimme ruokaa omassa keittiössä. Loistava ja tarpeellinen lepotauko!

Kun aurinko alkoi jälleen paistaa ja ulkoilma houkutella, varasimme itsellemme mielenkiintoisen aktiviteetin: Veitsen tekemisen. Ajoimme aamulla Barrytownin kylään, jonka työpajassa opettaja ojensi meille suojavarusteet ja pötkön terästä. Muutamaa työvaihetta lukuunottamatta veitset tehtiin täysin itse, teräspötkön lämmittämisestä ja takomisesta alkaen. Ja suomalaisia kuulemma ryhmissä riittää! Tottakai - mitäs me puukkojunkkarit.

Tämän jälkeen ajelimme Franz Josefin ja Foxin jäätiköille. Nämä valtavat jäämöhkäleet on mahdollista saada samaan kuvaan sademetsän kanssa, joten olo on alueen kävelypoluilla varsin surrealistinen. Jäätiköillä voi myös kävellä, mikäli on halukas pulittamaan komean summan opastetulle retkelle. Me kuitenkin päädyimme ihailemaan maisemia edullisemmin maasta käsin. Jäätiköt ovat varsin vaikuttavia, vaikka näin suomalaisena jää ei täysin vieras elementti olekaan. Vautsi vau.

Tässä paratiisissa ei ole käärmeitä

...mutta ennen kuin julistan alueen täysin harmittomaksi, on pakko puhua hetki hiekkakärpäsistä. Pohjoissaaren leirintäalueilla näimme reissumiehiä, joiden sääret ja käsivarret olivat täynnä ihmeellisiä punaisia paukamia. Ja nyt eteläsaarella on mysteeri selvinnyt. Hiekkakärpäset löytävät varmasti tiensä siihen ihon kohtaan, johon et ole hyttysmyrkkyä laittanut ja haukkaavat ihosta palan, joka alkaa kutiamaan vasta seuraavana päivänä. Ja se paukama syyhyää noin viikon verran! Kyseessä on siis jonkinlainen älykäs paholaiskärpänen. Hyttysperheen supersankari.

Olemme siis siirtyneet Uuden Seelannin eteläsaarelle. Autolautalla tänne pääsee kolmessa tunnissa ja hyvällä säällä näkymät ovat huikeita. Lautta lipui Marlborough Soundsin komean saariston halki ja halukkaille oli viihdytyspuolella tarjolla heikkotasoista romanttista komediaa.

Eteläsaarella pysähdyimme Pictonin ja Blenheimin kaupungeissa, mutta kuultuamme kuinka kallista sukeltaminen sillä seudulla on, päädyimme lopulta ajamaan länteen Nelsonin kaupunkiin muiden aktiviteettien pariin. Kaupunki pröystäilee aurinkoisella säätilallaan, mutta me vietimme Nelsonin päivät sinnikkäässä sateessa. Lötköttelimme teltassa ja luimme kirjoja. Minä myös ryhdyin soittelemaan paikallisille omenafarmeille ja luulin saavani töitä sormia napsauttamalla. Mutta ohhoh - näin ei käynytkään! Halukkaita työntekijöitä onkin valtavat määrät ja paikat menevät niille jotka soittavat juuri silloin kun joku työntekijä marssii ovesta ulos. Työnantajat myös suosivat nykyisin Aasiasta ja Tyynenmeren saarilta saapuneita työntekijöitä, jotka tekevät töitä koko sesongin ajan. Reppumatkailijat paiskivat töitä vain muutaman viikon ja jatkavat jälleen matkaa.

Totta puhuen en ollut kuitenkaan kovin harmissani:) Käytännössä se tarkoittaa vain sitä, että pidämme budjettia tiukemmin silmällä ja minä syön vähemmän suklaata ja lakritsaa. Päätimme siis jatkaa matkaa Abel Tasmanin kansallispuistoon Motuekan kaupungin ja Ngaruan tippukiviluolien kautta.

Abel Tasmanin vaellus on kaunis, noin 50 kilometrin pituinen kävelyreitti, jonka aikana ylitetään monia vuorovedelle alttiita alueita. Me päätimme viettää ensimmäisen päivän meloen ja toisen kävellen. Lähdimme ensimmäisen päivän aamuna liikkeelle Marahaun kylästä ja meloimme aikamoista haipakkaa Bark Bayn lahteen, josta vesitaksi vei kajakkimme pois iltapäivällä. Urakka oli melkoinen, sillä saimme kajakkimme yli tunnin aikataulusta myöhässä. Meloimme hampaat irvessä tuulta vasten ja kävimme hätäisesti ihmettelemässä saarta, joka tunnetaan kivillä makoilivista hylkeistään. Tähän aikaan vuodesta saarelta löytyy ainoastaan äitihylkeitä 3 kk vanhoine poikasineen. Isähylkeet kävivät marraskuussa ainoastaan ... ahem ... "vieraisilla" (wink wink).

Pystytimme teltan kauniille rantahietikolle ja ihmettelimme auringonlaskua ja tuulen tyyntymistä. Hartioita särki aika kiitettävästi moisen melontarypistyksen jälkeen, joten nappailin pari Buranaa yötä ajatellen. Kajakkifirman meininki oli kyllä aika tyly - jos kajakki ei kello 15 Bark Bayn rantahietikolta olisi löytynyt, olisimme saaneet pulittaa pelkästään kajakin hakemisesta mukavat 130 euroa. Siitä huolimatta, että kajakki annettiin aikataulusta myöhässä. Näin se rahan hajun kaikkivoipaisuus on löytänyt tiensä myös näihin rauhallisiin lahdelmiin...

Seuraavana aamuna söimme jättiaamiaisen ja lähdimme patikoimaan Awaroan lahtea kohti, josta pääsisimme vesitaksilla takaisin Marahauhun. Reitti kulki sademetsissä ja valkoisilla hiekkarannoilla, muutaman kerran myös kahlasimme vuoroveden halki. Muutamilla rannoilla olisi myös mahdollista seurata delfiinejä ja valtavia rauskuja, jotka uiskentelevat usein lämpimissä rantavesissä. Tällä kertaa tämä jäi kuitenkin vain teoreettiseksi mahdollisuudeksi. Vesitaksi kuitenkin vei meidät vielä lähisaarelle katsomaan muutamaa hyljeyhdyskuntaa, ennen kuin palasimme Marahaun kylään.

Kissa vieköön

Tongariron retken jälkeen heräsimme teltasta lihakset jäykkinä, kävellen kuin Pulttiboisin legendaarinen duo Rampe & Naukkis. Sää oli yön aikana muuttunut kylmäksi ja sateiseksi eikä tulivuorten huipuista näkynyt enää yhtikäs mitään. Istuimme pipot päässä aamupalan ääressä ja päätimme saman tien suunnistaa lämpimimmille maille itärannikon aurinkoon, Napierin kaupunkiin.

Ajoitus oli mitä mainioin. Napier viettää joka helmikuu Art Deco -viikonloppua, jolloin kaupungin asukkaat heittävät jakkupuvut nurkkaan ja ilmestyvät kaduille 1930-luvun asusteissa. Kaikki yksityiskohdat on tarkkaan mietittynä; otsatukka on taivutettu laineille ja helmet kiillotettu. Sitten köpötellään päivänvarjot auki aviomiehen käsipuolessa puhuen ylhäistöenglantia naapureiden kanssa. Lisäksi kaupungissa järjestettiin komea paraati, joka piti sisällään pitkän letkan vanhoja autoja. Olen reissumme aikana ahminut aikamoisen määrän Agatha Christien murhamysteerejä, joten olin täysin myyty! Liborin kanssa katselimme touhua rikkinäisissä shortseissamme ja tukka sekaisin, mutta viis siitä.

Moisen viihteen taustalla on tietenkin tarina. Vuonna 1931 valtava maanjäristys teki selvää Napierin kaupungista rakennuksineen päivineen ja kaupunki rakennettiin uudelleen saman aikakauden tyyliin. Varsin tyylipuhdas Art Deco -arkkitehtuuri onkin Napierin vetonaula vuodenajasta riippumatta.

Napierista suunnistimme Wellingtoniin, Uuden Seelannin tuuliseen pääkaupunkiin. Moni luulee, että Auckland on Uuden Seelannin suurimpana kaupunkina myös pääkaupunki, mutta näin ei ole. Wellington profiloi itseään kulttuurikaupunkina, joissa on kahviloita ja taidetta kuin pisamia irlantilaisessa. Eli pal-jon.

Majoituksen löytäminen oli tällä kertaa hieman haastellisempi tehtävä, sillä Wellingtonissa ei ole yhden ainutta leirintäaluetta. Lopulta pystytimme uuden tilavan telttamme Rowena´s Lodge -nimisen hostellin pihaan. Rowena-tädin pihapahanen on ainoa ruoholäntti, johon telttansa Wellingtonissa saa pystyttää, joten jaoimme tuon pienen alueen noin 13 teltan kanssa. Yksityisyydestä ei ollut tietoakaan ja pienimmätkin pierut jaettiin kaikkien kanssa. Mutta rahaa säästyi!

Wellington oli varsin leppoisa ja kaunis kaupunki. Kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa ihailemassa maisemia ja ruusuja, räpsimme kuvia ampiaisen pesän näköisestä parlamenttitalosta (tunnetaan nimellä "Beehive") sekä vietimme monta tuntia Uuden Seelannin kansallismuseossa, nimeltään TePapa. Tämä museo on tällä hetkellä paras museo jossa koen ikinä käyneeni, lisäksi se on ilmainen. Sisältä löytyy valtavasti tietoa maorikulttuurista sekä monista luonnonilmiöistä, joille Uusi-Seelanti on mannerlaattojen yhtymäkohdassa sijaitsevana maana altis. Halutessaan voi myös kokea maanjäristyksen menemällä istumaan museon sisällä sijaitsevaan tärisevään hökkeliin.

Kävimme myös syömässä maoriravintolassa nimeltä "Kai", jonka omistaja kokkailun lomassa kaivaa kitaransa esiin ja ryhtyy laulamaan JA laulattamaan maorilauluja. Viinilista pitää sisällään ainoastaan maoriomisteisen viinitilan parhaimmistoa, josta valitsin itselleni kuohuviinilasillisen. Sitten alkoi laulatus, joka piti sisällään paljon soolo-osuuksia kansallisuuksien mukaan. Ja kappas - koska suomalaisia ei yllättäen ravintelissa lisäkseni ollut, jouduin hoilaamaan siellä maoreiden häälaulua yksikseni kitaran säestyksellä. Otin pois silmälasit, jotta en näe ympärillä istuvien kasvoja, ja siemailin kuohuviiniä sopraanon terävöittämiseksi. Ei löytynyt myös muita tsekkejä yleisön joukosta, joten Libor suoritti vastaavan tehtävän jykevällä baritonillaan.